Tarinointia lomareissulta, osa 5

Jos joku paikka täällä pohjoisessa ansaitsee meidän laumalta 10 pistettä ja sen kuuluisan papukaijan merkin, niin kyllä se on tuo moneen kertaan mainittu Kellokas. Sen pihapiirissä on tullut viihdyttyä kolme kertaa ja sisätiloissa kahdesti. Kahdesti olen jaksanut kiertää myös Luontokeskuksen alakerrassa olevan näyttelyn ja Etnakin pääsi uudemman kerran tervehtimään kettuystäväänsä. Ihastuksen määrä oli jälleen melkoinen, mutta tällä kertaa jäähyväiset eivät saaneet vanhana syntynyttä harmaa hapsea kuitenkaan itkemään. 

 Viimeisimmällä Kellokkaan vierailulla paikan päällä oli myös yksi espanjanvesikoira, kierrellen ja kaarrellen pystyimme välttämään sen kohtaamisen melko pitkälle, heidän poistuessaan Etna sai kuitenkin pienen käryn kyseisen koiran olemassa olosta ja meinasi vähän tuumailla siihen malliin, ettei Kellokkaaseen tarvitsisi kyllä muiden koirien oikeastaan tullakaan. 

Kun tuon koiran aiheuttamasta järkytyksestä selvittiin, pääsi Etna taas levollisin mielin lepäilemään ja tarkkailemaan ympäristöään. Hyvin se osasi myös rauhoittua pienen matkatavaramyymälän hyllyjen välissä, kun sormet syyhyten tutkiskelin, mitä hyllyt oikein pitävät sisällään. Kyllähän sieltä muutamia löytöjä tuli, se ovatko ne hyviä vai huonoja, selviää sitten ajan kanssa. 

Tapaninpäivän seikkailut jatkuivat sitten autoilun merkeissä, hieman kylmä tuuli halusi haastaa kääpiöiden ulkoilua ja muutaman kerran autoon ja autosta ulos hyppelyn jälkeen päädyin jättämään ne autoon odottelemaan aina oman happihyppelyn ajaksi. 

Tapaninpäivän ajelulta tuli napattua muutamia kuvia, mutta koirat eivät niiden kohteeksi päätyneet. Sisätiloissa tuli niistä sitten napattua muuta kuva senkin edestä. 

Tänään sunnuntaina lähdimme kävelylle aamuiseen hämärään, pakkasta oli rapiat -20 astetta, koirille en kuitenkaan ollut pukenut päälle muuta kuin manttelit. Muutamia valokuvia yritin käydä järven jäältä ottamassa, vaan ei se tuo valokuvaamisen taito ole tainnut minulle asti periytyä. Kuviahan toki sain, mutta joku toinen olisi varmasti saanut niistä monta kertaa upeampia. Kiersimme koirien kanssa pienen lenkin rapsakkaassa talvi säässä ja omien sormien lisäksi taisivat paleltaa myös koirien varpaat. Hetken tuumailtuani päätin jättää ne mökille ajelun ajaksi. Ihan hyvä päätös sinänsä, auto oli täynnä ilman niitäkin, ja saivatpahan jäädä nauttimaan lämmöstä sisätiloihin.

Päivä Ylläksellä ei ole pitkä, vaikka kaipa se on pidempi kuin eilen. Ylläksen facebook sivuilta löydetyn tiedon mukaan aurinko nousi tänään kello 12.19 ja laski 12.31. Tuleehan siinä päivälle, tai ainakin auringon valolle pituutta kuitenkin jo 12 minuutin verran. Sanan varsinaisessa merkityksessä en aurinkoa nähnyt, mutta sen värjäämä taivas oli sanoinkuvailemattoman kaunis näky. Vaikka revontulet ovat meidän vierailumme aikana jääneet melko vähäisiksi, ei näitä tämän päiväisiä taivaan tulia voi kyllä vähekysä yhtään. Taivas oli tulessa ja ihan niin kuin liekkikin, tuo taivas ja taivaan tuli eli ja muuttui koko ajan. Ei sitä oikein osaa selittää, eikä sitä kuvistakaan samalla tavalla näe, kyllä se on tänne tultava näkemään. 

Ajelimme Ylläkseltä Pallakselle. Pysähdyimme muutamaan otteeseen tien laitaan valokuvaamaan, tilaisuuden ja turvallisuuden näin salliessa. Upeita maisemia riitti silmän kantamattomiin, vaikka välillä ei meinannut nähdä metsää puilta, taivas loisti tulipalon punaisena (vai oranssiko se tulipalo lienee). Eräällä pysähdyspaikalla oli muitakin, neljä vierasmaalaista kameroiden kanssa. Ja joutsenia. Ensi alkuun näin vain kaksi, taivaan tulinäytöstä vasten puhtaan valkoisina, sulassa virrassa. Vuorotellen aterioiden, lähellä jään reunaa uiskennellen. Sitten silmä havaitsi jotain muutakin, mustaksi linnuksi minä taisin sitä sanoa, koskikara se oli. 

Oma muisti petti siinä määrin, että muistelin vuonna 2009 -30 asteen pakkasilla näkemääni kanavassa uiskentelevaa ja sen reunoilla iloisesti tepastelevaa koskikaraa suuremmaksi. Eihän se iso lintu ole, Koskikara siis. Joutsenet sukeltelivat syömään vuorotellen, tuntui vaikealta saada katse niistä irtoamaan. Mieleen jäi askarruttamaan ääneen esitetty kysymys siitä, "mitenhän niille mahtaa käydä", ainakin näin ihmismielin ajateltuna ne olivat auttamattoman myöhässä, muuttoa ajatellen. Koskikaran leikittelevää lentoa seuraillen katseeni kulki sillan toiselle puolelle, virtaavan sulapaikan jatkuessa sinne järven puolelle asti. Hetken piti siristellä silmiä, ennen kuin uskoin näkemääni. Siellä kevyen usvan, valkoisen lumen ja jään keskellä, oli lisää joutsenia, osa syömässä, osa kuin vahtia pitämässä. Sillan kauniimmalla puolella joutsenia oli kaksi, usvan ja "unimaailman" puolella niitä oli viisi lisää. Niin kauniita, niin levollisia, niin väärässä paikassa. 

Siltä se tuntui ja tuntuu edelleen, sanotaanhan Eino Leinon  runossakin, seuraavasti. "Oi oppi ottakaatte joutsenista, ne lähtee syksyisin, palaa kesäisin." Eivät nämä olleet lähteneet, vaikka täällä on talvi tainnut olla jo hyvän aikaa. 

Pysähdyimme Hotelli Pallakselle kahville, ja saimme ihailla taivaan loistoa, myös sieltä käsin. Osaksemme saimme ystävällistä palvelua ja erityishuomiona täytyy nostaa esille se, että hotelliin, toivotettiin tervetulleiksi kiltit koirat, ainakin terassille ja baariin. Baarissa me kävimmekin, tosin kahvittelemassa vain, emmekä ottaneet kilttejä koiria mukaan, neljä koirista olikin jäänyt mökille ja saksanpaimenet mukana auton perässä. Ihanan jouluisesti oli tilat sisustettu ja tunnelma varsin rauhallinen. Olimme osunneet juuri sopivasti kahville sellaiseen väliin, jossa edellinen iso ryhmä hotellilta oli juuri poistunut ja seuraava vasta tulossa. 

Paluumatkalla ihasteltiin sitten maisemia toisesta suunnasta, eivätkä ne siitä yhtään rumemmiksi olleet muuttuneet. Taivaan väriloistoa saimme ihailla mökkille paluuseen asti. Mökillä koirat jo odottelivat innokkaina ja puin ne lämpimästi, ennen kuin lähdin käyttämään niitä päivälenkillä. 

Nyt hiljaksiin lomareissu alkaa kaarrella loppuaan kohti, muutama innokkaampi ja ahkerampi on saanut pakkailtua tavaroita jo autoon asti. Itselläni nuo pakkaamiset tuppaavat jäämään viime tippaan aina siitä syystä, että koiriin iskee levottomuus heti kun ensimmäiset siihen viittaavat merkit ilmaantuvat esiin. Tällä hetkellä, tässä koneen ääressä istuessani tuhisee tässä ympärillä kolme varsin tyytyväisen oloista koiraa. Yksi käpertyneenä Jounin kaupasta saatuun pahvilaatikoon, toinen tyynyn päällä ja kolmas käpertyneenä umpisukkeloon lakanan alle. 

Huomen aamulla olisi tarkoitus palata arkeen, edessä pitkä ajomatka ja ei voi sanoa muuta, kuin että onni on koira, joka osaa matkustaa. Ihmeen hyvin nuo jaksoivat tulomatkan tänne, vaikka se kestikin sen 13,5 tuntia. Ainoastaan vimeisen tunnin aikana Adja rupesi ilmaisemaan levottomuuden merkkejä ja sainkin "hätäsein" ilmoitettua edellä kulkeville. Pysähdyimme tien laitaan bussipysäkille, Tornio oli jäänyt taakse jo pitkän aikaa sitten, ilta pimentynyt ja lunta niin paljon, että yksi pieni kääpiöpinseri upposi sinne syvälle. Olin levottomuuden aiheeksi päätellyt hädän päästä "puskapissalle", vaan kummasti tuo lumen paljous ja lumihankeen uppoaminen saivat kersan sen verran hämilleen, ettei se mitään tarpeitaan onnistunut toimittamaan. Loppumatkan rauhallisuuden turvaamiseksi loput kolme kääpiötä saivat jäädä häkkiin, kun taas häirikkö pääsi syliterapiaan. 

Saapa nähdä, miten huomisen ajomatkan kanssa käy, miettimään näin etukäteen joutuu vähän sitäkin, että millaisella varustuksella koirat laittaa matkustamaan. Laittaako villapaitaa päälle vai ei. Varsinkin jos aamulla pakkanen paukkuu, niin voi olla että on parempi pukea koirille vähän lämmikettä päälle, mukavampi jatkaa muutaman lepopäivän jälkeen sitten uuden vuoden viettoon sellaisten koirien kanssa, jotka eivät ole päässeet vilustumaan. 

Tarkoituksena olisi lähteä tästä vielä iltapäivä kahvien jälkeen vierailemaan tuolla Jounin kaupassa. Monta kertaa siellä on tullut käytyä, ja vaikka miten etsii, niin ei sieltä meinaa löytää sellaista mieleistä tuomista. Ei sillä, etteikö sieltä monen moista enemmän ja vähemmän tarpeellista löytyisi, mutta se jokin, edes se yksi erityinen, jonka tarpeellisuuden huomaa vasta sen nähtyään, se sieltä puuttuu. Saapa nähdä, olisiko se kuin ihmeen kautta sinne eilisen tai tämän päivän aikana ilmestynyt :) Kulutushysteriaa parhaimmillaan, tai pahimmillaan, sitähän se taitaa olla. 

Onhan sitä toki muistoksi muutamia postikortteja tarttunut matkaan, ja postikustinkin matkaan päätynyt joitakin samanmoisia. Viimeisin kortti lähtee maailmalle tänään, saapa nähdä kumpi saavuttaa aikaisemmin Pirkanmaan, minä vaiko tuo kortti. 

Tämän lomareissun ajan kanit ovat saaneet viettää aikaansa innokkaiden hoitajen hoivissa, liekö siinä käynyt vähän jopa niin, että hoitajien omat kanit ovat jääneet vähän vähemmälle hoidolle, kun nämä vierailevat tähdet ovat päätyneet suurempaan suosioon. 

Se helpotus tässä on ollut, etten ole kyllä juurikaan päätäni vaivannut sillä, että miten kaneilla on hoidossa mennyt. Reisuun lähtöä edeltävänä iltana muistuttelin näitä hoitajia siitä, että jos jokin vahinko kanien kanssa käy, ei sitä kannata jäädä liikaa suremaan. Kerran täällä vaan eletään ja meillä jokaisella on se oma aikamme täällä olla. Vahinko ei tunnetusti tule kello kaulassa, muistuttelin vielä ja lisäsin kuitenkin perään, että saa sitä silti varovainen olla. 

Kotiin paluun jälkeen sitä saa sitten nähdä miten siellä on mennyt. En ole kysellyt, eikä sieltä suunnalta ole viestejä tullut, joten eiköhän siellä kaikki asiat ole kanien osalta ihan kunnossa. Toivossa on hyvä elää, tuumaili se lapamatokin..