Tarinointia lomareissulta, osa 2

Kuva painoitteinen postaus, jossa pääasiassa kuvat puhukoon puolestaan. 

Tässä kuva meidän majoittumisesta meidän lauman osalta. Patjana on täytettävä retkipatja, ja niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa, niin ensimmäisen yön tuolla nukkuessani, onnistuin saamaan itseni "merisairaaksi" Koirienkin paikan hakeminen on hieman haasteellista tuolla patjalla, ja kun yksi vaihtaa asentoa, liikkuu koko lauma. Hyväksi haukuttu patja saattaa ihan hyvä ollakin, mutta ei ehkä kuitenkaan paras mahdollinen ihmisen ja koiralauman nukkumista ajatellen.

Näissä kuvissa vähän näitä meidän ihania maisemia ihan tästä lähiympäristöstä. Päivän valoa riittää joksikin aikaa. Yön pimeys haihtuu hitaasti aamun ja aamupäivän hämärän hetkiksi. Aurinko värjää taivaan uskomattoman kauniiksi, kunnes hämärä jälleen hiljalleen hiipii esiin ja muuttuu iltapäivän kuluessa hiljalleen pimeydeksi, jota lumipeite kuitenkin pehmentää. 

Koiratkin nauttivat lumipeitteestä ja pikkupakkasesta. Pilvipeite pitää huolen siitä, ettei meitä pääse palelemaan liikaa, ainakaan toistaiseksi. Jotenkin kaikista ihaninta on nähdä ehkä Etnan ja Adjan riemu siitä, kun ei tarvitse tassut märkinä kulkea. Zeuskin kulkee peppu iloisena puolelta toiselle keinuen, kuin täti Monika konsanaan ja käy välillä kiehnäämässä jaloissa samalla tavalla kun kissat. Hyvin omatoimisesti ja se haluisi saada lenkittää itse itsensä, mutta muita kulkijoita kunnioittaen olen joutunut hieman rajoittamaan sen intoa tämän itsellisyyden suhteen.

Porojakin päästiin ihmettelemään, eilen iltapäiväisessä hämärässä. Porot ovat aina kiehtoneet minua ja olleet minun silmissäni jollain hyvin maanläheisellä tavalla kauniita olentoja. Nämä 9 poroa, jotka viettivät ensin hyvin huoletonta aikaa Jounin kaupan parkkipaikalla, mutta huolestuivat hieman koirat havaittuaan, olivat mielestäni erityisen kauniita. Ne suhtauivat koiriin toki hieman epäilevästi, mutta vaikka koirat olivat niistä todella kiinnostuneita, pysyi niillä kuitenkin hyvin maltti. Liekö niitä samaan aikaan yhtä paljon kiinnostanut ja pelottanut, mene ja tiedä..

Viime syksynä, (uskallan puhua talvesta, koska olen täällä sen keskellä) yksi kauan palvellut flexi sanoi lopultakin, kuuden vuoden palvelusajan jälkeen itsensä irti. Melko pitkään meillä lenkkeiltiin ilman flexejä, mutta lopulta päädyin kuitenkin yhden uuden vielä ostamaan. Onni sinänsä, täällä koirat pääsevät nauttimaan hallitusta vapaudesta flexeissä kulkiessaan ja homma toimii ihan kiitettävästi, vaikka potkukelkan kanssa kuljetaankin. Ainoastaan silloin, kun muita kulkijoita sattuu olemaan tien päällä paljon, ovat nuo flexit hieman epäkelpoja, ja käytössä onkin silloin ihan tavalliset remmit. 

Jounin kaupasta joku kantoi ostokset mökille tällaisessa pahvilaatikossa. Minä tietysti valjastin sen heti parempaan käyttöön ja koirat ottivat pedin omakseen. Eipä liiemmältä sattunut koirien peittoja mukaan, mutta paksuinpana pehmusteena toimii yksi paksu takkini, ja sen päällä on sitten fleece peitto. Tosin Adja kyllä totesi, ettei siinä mitään fleecejä tarvita, kun loistavan pesän saa tehtyä takin kuoren ja vuoren väliin :) 

Vierailimme tänään luontokeskus Kellokkaassa, ihan kymmenen pistettä ja papukaijan merkin annan tälle paikalle, koiraystävällisyydestä. Olihan se oikea ilo astella sisään lauman kanssa ja tuntea olevansa oikeasti tervetullut, ilman paheksuvia katseita ja mulkoiluja. 

Etna löysi  luontokeskus Kellokkaasta "sielunkumppanin". Ensi alkuun se katseli hieman epäilevästi täytettyä, eleetöntä ja liikkumatonta kettua. Tuumaili sitten, ettei arvoitus ratkea, ellei sitä tutki hieman lähempää ja niin rakkaus syntyi. Se ei tuntunut saavan tarpeeksi tuon eleettömän olennon nuuhkimisesta, sen into oli suorastaan ylitsepursuavaa. Ja kun jatkoimme matkaa, ei se olisi halunnut jättää tuota uutta ystäväänsä yksin, ei sitten millään. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, enkä oikein tiennyt, olisiko sitä itse pitänyt itkeä, vai nauraa, kun Etna sinnikkäästi istui paikoillaan, katse tiukasti ketussa, ja itki kun ei päässyt sen luokse. 

Luontokeskus Kellokkaassa pääsimme myös nauttimaan elävistä kuvista, auditorioon olivat tervetulleita myös koirat ja niinhän siinä kävi, että koirat pääsivät ensimmäistä kertaa elämässään elokuviin. Vähin lämmin niillä taisi olla, lämpimät vaatteet päällä ja hienoista pienoista levottomuutta oli aistittavissa. Kyllähän nuo mustuaisetkin sitten hetken kuluttua asettuivat aloilleen, Etna sen sijaan nautti elokuvasta alusta alkaen, vaikka ei se ihan koko aikaa jaksanut olla kiinnostunut taivaan tulista. Ihmeen tarkasti se kuitenkin ensin seisoen, sitten rauhallisesti aloillaan maaten, seurasi revontulien väriloistoa.

Matka jatkui vielä maisemareititä ajellen ja kyllähän maisemat ihan mahtavia olivatkin. Upea oli auringon aikaan saama väriloisto taivalla. Muutamaan kertaan oli pakko pysäyttää auto tienvarteen levähdyspaikalle ja nousta autota ulos ihmettelemään. 

Tässä vielä muutama hämärä näyte aamuisesta hämärästä. 

Ja viimeisimpänä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä kuva vielä Luontokeskus Kellokaan näyttelytilasta, johon hetkeksi aikaa sain lauman poseeraamaan. Olen huomannut, että näissä meidän lauman "poseerauskuvissa" käy usein niin, että Zeus istuu jämptisti paikoillaan, Adja äärimmäisen harvoin pysyy istumassa sen aikaa, että saan napattua yhden tärähtäneen valokuvan, ja sen jälkeen nousee häntä villisti vispaten seisomaan. Seisoo hetken malttamattomana paikoillaan samalla, kun Etna painuu hitaasti maahan makaamaan, ja kun saan seuraavan kuvan napattua, näkyy siinä lähinnä Adjan virnuileva naama, sen mallti kun on pettänyt kesken ja se on tuumannut, että parasta siirtyä lähemmäksi allekirjoittanutta, ettei vaan epähuomiossa joudu hukkaan.. 

Tämä kuva onkin siinä suhteessa harvinainen, että Adja istuu paikoillaan. Seuraavassa kuvassa, se kuitenkin oli jo kovaa vauhtia tulossa luokseni, olinhan ollut sentään siitä kuitenkin jopa 1,5 metrin päässä kuvaa ottamassa, niin että sillä oli kyllä varsinainen syy huoleen ja epäilykseen siitä, että se saattaa jäädä pois matkasta.

Saapa nähdä, mitä kaikkea huominen tuo tullessaan...