Tarinointia lomareissulta, osa 1 

Eilen aamulla lähdimme aamulla kahdeksan jälkeen ajelemaan kohti pohjoista, kahden auton voimin. Vesi tippui räystäistä, ja niin maantie, kuin maakin olivat mustia. Ehkä jonkinlaista loskaa maassa oli, enpä tuota nyt muista. Ajomatkalla rapa roiskui ja vettä satoi, täyteen pakatussa autossa koirat matkustivat hyvin hiljaa. Taisin itse nukkua Viitasaarelle asti, pidimme siellä pienen, niin ihmisten kuin koirienkin huoltotauon ja jatkoimme sitten matkaa.

Oulun nurkilla pysähdyimme Zeppeliinille, jonne tuntui saapuneen koko pohjoinen kansa jouluostoksille. Vaikka lapsena monet kerrat siellä olenkin käynyt ostamassa karkkia vanhasta ”merirosvolaivasta”, jota siellä ei valitettavasti enää vuosiin ole ollut, niin siitä huolimatta onnistuin eksymään muista ihan täydellisesti. No onneksi siellä harhaili meidän porukasta joku toinenkin ja yhteistuumin löysimme sitten muutkin. Syömisen jälkeen suuntasimme sitten autoille päin ja ihan sattumankaupalla ”törmäsimme” muutaman paikallisen serkkutytön kanssa ja vaihdoimme pikaiset kuulumiset. Vielä pikainen kahvittelu kummitytön luona ja sitten matka jatkui kohti talven ihmemaata.

Seuraava pysähdys tapahtui Torniossa ja ilokseni muistelin edellistä reissuani torniosta, yli neljän vuoden takaa, aikana ennen Adjaa. Kyseisen reissun tarina muodostuu siitä, että lähdin käymään Torniossa pitsalla. Sillä suunnalle lomailevalle kaverille tuumasin, että ei täältä sinne kovin kauaa aja, mutta kyllähän sitä ajettavaa silloinkin kertyi ihan mukavasti, vaikka vain Pudasjärveltä lähdinkin pitsalla käymään.

Melkein hävettää tunnustaa, että joskus olen ihan ääneenkin ihmetellyt sitä, miten ihmiset onnistuvat hukkaamaan koiriaan. Etenkin kun minä itsekin olen kulkenut metsässä taskunlapun valossa, kovalla pakkasella, koiraa etsien. Eikä se kauhean mukavalta tuntunut. Eikä se tainnut olla kun vain viime maanantaina, kun Etna kävellä haahuili pitkin maantietä, huomaamatta minkälaista kaaosta oli saamassa aikaiseksi.

No onnistuinhan minä eilenkin. Hämärässä lauantai-illassa, ABCn pihassa päästämään yhden koiran karkuun. Kolme minulla taisi olla jo turvallisesti hihnassa, kun neljäs ampaisi häkistä pois ja katosi sen sileän tien. Ehdin vain hädissäni karjaisemaan auton toisella puolella seisovan siskoni nimen, liekö reppana edes tajunnut, mitä hädissäni yritin viestiä. No olipahan kunnon säikäitys, Emra kuitenkin amapaisi vain auton keulan ympäri ja suoraan etuovesta sisään. Sieltä se saatiin sitten nopeasti narun päähän kiinni. Omistajaansa se vain etsi, ja pahemminkin siinä olisi voinut käydä.

Ovathan nämä ihan hyviä opetuksia, ainakin siinä mielessä, että vaikka olisi kuinka varovainen, ei se aina riitä. Vahinko ei tule sanonnan mukaan kellon kaulassa, eikä se sattuakseen vaadi kovin montaa hukattua hetkeä, sekunneista puhumattakaan. Toivottavasti meidän kohdalla nämä vahingot, jatkossakin, ovat sellaisia, että niissä on aina onnenkantamoinen mukana.

Lopulta pääsimme perille ja ensimmäiseksi lähdin itsekkäästi ulkoiluttamaan koiria. Jokainen löysi paikkansa jostain, minä aikani katselin ja mietin ja päätin sitten majoittua pesuhuoneen lattialle. Mikäs siinä ollessa. Parvellen en edes kuvitellut majoittuvani, mielessäni kummittelee edelleen se Zeuksen mystinen kipeytyminen ja lopulta täydellinen haluttomuus liikkua, osin jopa neurologien oloiset oireetkin, enkä oikein mitään muuta syytä niille ole keksinyt, kuin sen, kun se reilu vuosi sitten tuli ryminällä ne yhdet vintin portaat alas. Mystistä siinä on vain se, että oireilu alkoi niin paljon myöhemmin. Vaan eipä sitä nyt kannata jälkeen päin jäädä murehtimaan, vaikka minulla vähän sellainen valitettava tapa onkin.

Yö oli levoton.

Koirat hakivat paikkaa, yhä uudelleen ja uudelleen. Rauhoittuivat nukkumaan ja sitten yksi lähti juomaan, mikä aiheutti ketjureaktion. Ja taas koirat hakivat paikkaansa. Uudelleen ja uudelleen. Mitähän se lie kello ollut kun nousin ylos, jotain yhdeksän jälkeen. Kävimme vähän ihmettelemässä talvista maisemaa, ulkona oli sopivan lämpöistä. Ei tullut kylmä, eikä kuuma ja koiratkin nauttivat. Varsinkin tytöt saivat kunnon hepuleita, pistivät elämän risaiseksi. Zeus ilmaisi jälleen halunsa hieman itsenäistyä, ylpeänä se jälleen talutti itse itseään. Ja aikansa mennä touhotettuaan, käskytti se itensä kulkemaan minua takanani. Se on sitten jännä tapa, mikä yleensä ilmenee juurikin vain silloin kun se kulkee flexi suussaan. Jossain vaiheessa lenkkiä ilman erillistä käskyä se siirtyy taakseni kulkemaan, eikä vahingossakaan mene edelle. Ei askeltakaan. Jos niin meinaa käydä, se pysähtyy vaikka kesken askeleen ja odottaa, kunnes olen ohittanut sen ja jatkaa sitten matkaansa.

Kummallisuuksia tämä lapin maa täynnä, eikä liene sen suurempaa kummallisuutta, kun tänne saapuva ihminen, turisti, tai olkoon sitten mikä tahansa kulkija. Vielä kun itsellä on pinna sopivasti pikkuisen kireällä jo muutenkin, monta onnettoman huonosti nukuttua yötä alla ja edellisenä päivänä suhteellisen reipasta matkustamista takana liki 13,5 tuntia, ei voi kun ihmetellä juurikin sitä ihmisten ihmeellisyyttä.

Ensimmäinen hienoinen ihmettelyn aihe oli se, että kun majoituspaikkamme eteen pysäköidyssä autossa piti pientä konserttia kaksi koiraa. Naapuri mökin isäntä ei kuitenkaan tullut ajatelleeksi sitä, että ei ehkä kannata siihen auton ympärille sitä omaa kaunista koiraansa päästää.

Ei tullut ajatelleeksi, niin.

Minä itse kun ajattelen koko ajan ja liikaa.

Olenkin moneen kertaan sanonut, että mun aivot käy semmoisilla ylikierroksilla, että pystyäkseni keskittymään kuuntelemaan, tai tekemään ”suureellista ajattelutyötä”, on käsilläni oltava samaan aikaan tekemistä. Jotain sellaista, mikä ei sinällään vaadi ajattelua ollenkaan.

Niinpä, aamulenkiltä palatessani, kuulin saksanpaimenten äänen jo hyvissä ajoin ja havaitsin ”huudon aiheenkin” melko nopeasti. Nappasin oman rähinäroopen kainaloon, tartuin sitä turpavärkistä kiinni ja pääsin suhteellisen asiallisesti sujahtamaan koirien kanssa sisätiloihin.

Hetken päästä ääneen jo paheksuin sitä, miksi tuo koira oli jätetty niin pitkään ”kytkyyn” että se ylsi siihen auton takaluukulle asti, vaan totesinpa siinä samalla, että taidan olla aavistuksen liian kireäpipoinen tähän touhuun. Että siinä lepposesti miehesten jutellessa keskenään, ei nyt ehkä sitten kuitenkaan ollut niin justiinsa se asia, että vieras koira siinä huudatti meidän perhepiirin kahta muuta koiraa. No ei kai sitä sitten auta paheksua.

Siinä hetken kun piiri pieni pyöri mökissä, niin muut lähtivät kauppa reissulle ja minä jäin koirien kanssa mökkihöperöitymään. Vanhempi saksanpaimen jäi etuterassille. Aikani kuuntelin sen ilmoitusluontointoisia asioita, ja kielsin kääpiöpinsereitä niihin vastailematta. Aika kului hiljaksiin. Ilmoituksia tuli silloin tällöin, mutta sitten ilmoitusten sävy muuttui ja näin parhaaksi siirtyä ulos ihmettelemään.

Selvisi siinä samalla sitten tämä muuttunut ilmoitusten sävykin. Vain vajaan kahden metrin päässä siitä, mihin karvat pystyssä haukkuvan saksanpaimenkoiran naru loppui, seisoi mies kahden kultaisennoutajan kanssa. Vanhempi mies, sellainen maalainen.

Ihan mukava,

ja tiesi koiristakin kaikenlaista.

Aiantuntija,

näin sanoi olevansa, paljon koirien

kanssa touhuillut.

Oli sitä mieltä, että hän osasi karvat pystyssä haukkuvaa saksanpaimenkoiraa lukea pelkän hännän perusteella niin hyvin, että olisi halunnut päästää omat koiransa tekemään tuttavuutta, kunhan ensin saisi sen rauhoitumaan.

Jäin siihen hetkeksi miestä jututtamaan ja yritin selkokielellä kertoa, ettei se ehkä kuitenkaan ole paras mahdollinen ajatus, etenkään kun koiranomistaja ei edes ollut paikalla. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että saksanpaimenen häntä kertoi sen, että koira oli ihan ystävällinen. Olihan se ihan mukavaa jutella siinä tällaisen asiantuntijan kanssa, samalla kun mietin, ettei itselle tulisi mieleenkään. Ei koskaan, ei missään nimessä, ei mitenkään.

Lopulta mies jatkoi matkaansa, mutta palatessaankin näki vielä tarpeelliseksi jäädä siihen jututtamaan saksanpaimenkoiraa. Kun hän siitä lopulta pääsi ohi, nappasin saksanpaimenen sisään. Ajattelin, että säästyypähän ainakin omat hermot, kun ei tarvi pelätä muiden puolesta.

Nyt jo näin, vähän jäljestä päin, hymyilyttää.

Eiköhän tässä loman aikana ehdi asennoitua siihen, että täällä lumen ja jään keskellä täytyy opetella olemaan sellainen sopivan leppoinen ja letkeä. Ei auta pinna kireällä kulkea, saati sitten vedellä palkokasvoja nenään jokaisesta pienestä asiasta. Ehkäpä se stressikin tästä hiljalleen laukeaa.