Kotia kohti, tarinoita lomareissulta, osa 6

Maanantai aamuna kohtuu aikaisin soi herätyskello. Ihan heti ei kuitenkaan jaksanut vielä nousta, kerran piti kääntää kylkeä ja näytti se koirillekin uni vielä maistuvan.  Edellis iltana pakkasin kaiken  mahdollisen ja aamulenkin jälkeen piti mahduttaa omat tavarat vielä autoon. Aamulenkillä katselin ympärilleni, oli hiljaista, ei näkynyt muita liikkujia, ei yhden yhtä kulkijaa. Taivas oli vielä tumma ja tähdet tuikkivat, mieli ehkä aavistuksen verran haikea, olisin voinut vielä jäädä, ellei seuraava reissu olisi jo hiljaksiin painanut päälle. Koirille jätin mantelit päälle ja riisuin ne vasta Tupoksen Abc: n pihalla. Lämpötilakin oli noussut -25 asteesta siihen miinus viiden ja kymmenen välille. 

Ajellessani revontulten tietä pitkin kohti auringon nousua, kuuntelin Lapin radiota. Säätiedotuksessa kerrottiin olevan aurinkoista siellä, missä aurinko on nähtävillä. Tottahan turisi tuo radioääni.

Aamutähden loistoa säesti taivaanrannanmaalari joka nautiskeli kaikilla mahdollisilla auringon lämpimillä väreillä. Ensimmäiset merkit auringon noususta oli upea taivaanrannan punertuminen kaukana puiden takana. Siitä se hiljalleen  lähti ja lopulta punaisen eri sävyt muuttuivat lapin kullaksi. Huomasin ajattelevani, että tuo taivas kaikessa loistossaan veti vertoja sille taivaalle, jota Yhdysvalloissa katselin ja ihailin suuren ihmetyksen vallassa. Elävästi mieleeni nousi se ilta, kun olimme laskeutuneet mustilta vuorilta alas ja ajamassa kohti yöpymispaikkaa, tai kohti maailman loppua, niin kuin silloin ajattelin. Muistan elävästi sen illan, sen miltä taivas siellä auringonlaskiessa näytti, sen miten se punersi, ja värit kasvoivat ja muuttuivat koko ajan. Muistan miten ajattelin sen näyttävän kuin taivaanrannasta lähestyvältä hyökyaallolta, ja sitten alkoi pimetä nopeasti. Taivas tummui ja salamat välähtelivät koko taivaan rannan leveydeltä. Jotain samanlaista oli tuossa vuoden 2015 viimeisen maanantai aamun taivaassa ja taivaanrannassa.

Tosin emme ajaneet kohti auringonlaskua, vaan sen nousua, eikä taivas tummunut, vaan valkeni hiljalelleen. Niin laaja ei ollut taivas täällä, mutta kauneudellaan se veti vertoja, ylsi samalle tasalle, ellei mennyt jopa ohikin. Eihän niitä oikeastaan pitäisi verrata, taivasta siellä ja taivasta täällä, mutta jotain niin hämmästyttävän kaunista niissä molemmissa oli, että ne kuvat jäävät elämään muistoina, jotka kantavat varmasti elämän loppuun saakka.

Parhaimmasta ja kaunneimmasta taivaasta ei kuvia saanut otettua, ei ainakaan liikkuvan auton ratista, muutaman kerran tunteja myöhemmin pysähdyimme kuitenkin kuvaamaan hieman toisen näköistä taivasta, ja vaikka värimaailma oli jo muuttunut täysin, oli se kaunista katseltavaa sekin.

Koirat jaksoivat matkustaa taas hyvin, tällä matkalla niitä oli takana häkissä vain kolme, kun Emra matkusti omistajansa kanssa. Ensimmäisen kerran ne pääsivät jaloittelemaan Kukkolankoskella, jonne pysähdyimme valokuvaamaan. Kartoitin mielessäni mahdolliset riskit ja nostelin sitten yksitellen koirat häkistä alas, jäiselle pihamaalle. Pääsivät nekin ensimmäisen ja viimeisen kerran lomareissun aikana nauttimaan vapaudesta, edes pienen hetken ajan.

Seuraava pysähdys tapahtuikin jo melko pian Kukkolankosken jälkeen, mutta koirat saivat aikaisemman jaloittelun takia viettää sen pysähdyksen ajan autossa. Oulussa, tai Oulun kaakkkurissa oli seuraava pysähdys ja koirat pääsivät jaloittelemaan ihan kunnolla, eikä siitäkään ajettu kuin Tupokselle asti ja sielläkin ne pääsivät jaloittelemaan ihan kunnolla. Oulun korkeudella lunta oli vielä jonkin verran, mutta värimaailma muuttunut hyvin harmaan sävyiseksi, taivasta ja maata myöden.

Matka jatkui kotia kohti ja hieman ennen Viitasaarta rupesi takaa häkistä kuulumaan siihen viittavia ääniä, että ulos pitäisi päästä ja niinhän ne pääsivätkin. Viitasaaren jälkeen ajeltiin kotiin sitten yhdellä istumalla, eivätkä koiratkaan napisseet sitä vastaan. Olihan siinä ajamista, vaikka välillä kuskia vaihdeltiinkin. Eipähän ole aikaisemmin ollut sellaista ajomatkaa, mitä tuona maanantai iltana. Takapenkillä katsottiin elokuvaa, pelkääjän paikalla peliä ja itse titenkin ajamisen ohella kuuntelin selostusta radiosta.

Sen verran sitä ehti siinä ohella ympäristöään havannoimaan, että lumi taisi jäädä sinne Viitasaaren korkeuksille, siellä sitä vielä jonkin verran oli, mutta sen jälkeen ei kyllä edes nimeksikään. Kotiin saavuimme illalla ennen puolta yhdeksää, mikä tarkoitti sitä, että kotimatka oli kestänyt hieman reippaat 12 tuntia. Pohjoiseen päin mennessä saimme kulumaan 13,5 tuntia, mikä selittyy sillä, että paluumatkalta jäi yksi vierailureissu Oulun suunnilta välistä.

Koirat olivat tietenkin innoissaan kotiin paluusta ja olihan se mukava kotiin tulla. Tyhjässä talossa oli hieman lämmöt laskeneet, eivät kuitenkaan liikaa. 15 astetta tuntui itseasiassa aika lämipimältä siihen nähden, että -5 astetta ulkona tuntui kylmemmältä, kuin mitä -25 Äkäslompolossa. Kun muut alkoivat purkaa auton kuormaa itse kannoin puita sisään ja laitoin tulet leivinuuniin. Kamiinaankin virittelin tulet hieman myöhemmin, se kun antaa lämöpä heti, leivinuuni vasta viivellä. Illalla käperryin elävien lämpöpattereiden kanssa nukkumaan kolmen peiton alle, eikä huoneilma aamulla tuntunut enää niin vilpoiselta. Toista se oli silloin 2010 jouluaaton aattona kun heräsin kesken unien siihen tunteeseen, että on pikkuisen kylmä. Nukuin yksin vanhassa rintamamiestalossa, kahden koiran ja neljän kanin kanssa, ylös nouseminen jälkeen totesin, että ulkon paukkui kunnon pakkaset ja sisällä lämmintä oli + 9 astetta. Se oli aikaa se.

Hauska muistella näin jälkeen päin, vaan ei se silloin tainnut paljon naurattaa. Sen verran muistelen kuitenkin, että hipsin alakertaan tekemään takkaan tulet ja siirryin sohvalle nukkumaan. Kanit saivat jäädä yläkertaan, mutta koirat saivat nukkua kanssani takan eteen siirretyllä pienellä sohvalla. Niin se yö meni, seuraavakin ja vielä kolmaskin. En muista kuinka monta yötä koirien kanssa siinä pienellä sohvalla kaiken kaikkiaan nukuin palellen, mutta ehkäpä siitä syystä se joulu on erityisesti jäänyt mieleen. Ihan niin kuin tämäkin joulu jää.

Tällä hetkellä kotona on hieman irtonainen olo, huomenna lähden koirien kanssa uudelleen pieneen reissuun, juhlistamaan vuoden vaihdetta ystävien kanssa. En ole saanut mitään oikein tehtyä, hyvin olisi ehtinyt jo pakkailemaan, ehkä vähän jostain jopa lopullisesti luopumaankin. Jotenkin sitä ei vain ole osannut tarttua tuumasta toiseen, ajatukset jylläävät taas, yötä päivää. Kun lopulta uni tulee, tulee nukuttua pitkälle seuraavaan päivään, ja sitten ei enää saa mitään aikaiseksi. Näin on mennyt kaksi päivää "hukkaan", mutta ehkä sitä osaa sitten erilailla tarttua toimeen ja saada jotain aikaiseksi, kun saa haettua uuden asunnon avaimen. Saapa nähdä miten sen asian suhteen käy.

No jos ihan totta puhutaan, niin olenhan minä sentään jotain saanut tehtyä, olen nimittäin istunut ja virkannut ja onhan se sentään jotain, vaikka ei sinällään kyllä muuttoa millään lailla edistä :)