sunnuntai 18. elokuuta 2013

Täällä sitä ollaan taas, ei siis suinkaan Asikkalassa, vaan Lahden puolella ja aikomuksena olisi mennä taas kuluttamaan koulun penkkejä kahden viimeisen viikon ajaksi. Mukaan lähti koirista kaksi vanhempaa, eli Zeus ja Etna ja nuorimmainen jäi sitten siskolle hoitoon. Aika läheisriippuvaiseksi tuo junioiri on näiden vajaan kahden vuoden aikana tullut ja omaa periaatteen, että seuraa minua varjon lailla kaikkialle. Omasta mielestään sillä on suuri tarve päästä myös vessaan, suihkuun ja jopa saunaan asti mukaan, mutta saa sitten toisinaan jäädä tuijottamaan nenän edestä sulkeutunutta ovea. 

Eipä tainnut arvata Adja mitä siitä seurasi, kun häntä heiluen lähti siskoani seuraamaan ja minä palasin takaisin autoon ja jatkoin matkaa. Hetken verran oli neiti innoissaan asuntoa kierrellyt ympäri, eihän se koskaan aikaisemmin siellä ollut käynytkään, vaan sitten karmaiseva totuus paljastui ja neiti huomasi jotain melko oleellista puuttuvan, siinä vaiheessa minä olin ajellut jo hyvän matkaa Lahden suuntaan. 

Hieman erilaiselta ja suorastaan eri koiralta vaikuttaa kuvassa, häkissä apaattisena makaava Adja, joka vilkkaudellaan, jatkuvalla tekemisen tarpeellaan ja tylsistyessään jopa yltymällä ihan kiljumaan asti on likimain jo ansainnut kunnia nimen AIVOKÄRPÄNEN. Vaikka toki, onhan neiti rauhoittumaankin oppinut, se kun on niitä tärkeimpiä asioita, mitä noille omille koirilleni opetan. No eiköhän tuo laumansa hylkäämä pienokainen kuitenkin jossain vaiheessa vähän reipastu ja piristy ja selviä tuon parin viikon ajan, jonka ma lauman vanhimmat olemme pois. 

Samaan aikaan, kun Adja on murheissaan siskoni luona ovat Zeus ja Etna tehneet tuttavuutta parin viikon aikaisen uuden kortteerimme tiloihin. Melkoista rallia ne pystyvät täällä vetämään, enkä ole kyllä aikoihn nähnyt Zeuksen niin paljon innostuvan, kun täällä asunnossa, rallia Etnan kanssa täällä juostessaan. Yleensä niin aikuismaisesti, rauhallisesti ja arvokkaasti sisätiloissa käyttäytyvä Zeus oli kuin pieni ja vallaton pentu jälleen :) Etnakin osasi ottaa ilon irti, tutki jokaisen nurkan ja kolkan ja, piehtaroi ja pyöriskeli matolla ja oli kilpasilla Zeuksen kanssa. 

Kotoa lähtiessä totesin tuttuun tapaani itselleni, että sitä mitä ei ole mukana, ei tarvita. N. 30 km ennen päämäärää totesin sitten unohtaani patjan kotiin, vaan eipä tuo niin haitannut lähinnä huvitt. No paikan päällä totesin sitten koirien vesikipon unohtuneen myöskin kotiin, ja koska tämän kortteerin astiasto on hyvin rajallinen, on koirille kelpuutettu vesikipoksi sitten pieni kattilta, tai kasari tuo kai ihan virallisesti on :) 

Illalla lähdettiin vielä käymään vähän ajelulla ja koirat pääsivät tietysti mukaan ja löysivät itsensä sitten erään talon kellarihuoneesta. Aina välillä kävin tsekkaamassa tilannetta ja ihan nätisti ne siellä osasivat olla, kunnes lähdimme sitten jatkamaan matkaa. Käytiinpä sitä vähän katselemassa Lahden yö elämääkin, vaan eipä kukaan meistä, etenkään koirat tainneet sitä juuri arvostaa. No kyllä sitä nyt yhden pitsan haku reissun verran kuitenkin kesti katsella :) 

Tätä mieltä koirat olivat Lahden  yöelämästä, eli eivät juurikaan arvostaneet sitä kovinkaan korkealle. 

Ensimmäinen yö meni ihan hyvin, ainakin koirilla. Liekö jonkin sortin traumoja jäänyt Asikkalan rivitalo asumisesta, kun yöllä jossain naapurissa vedetty vessa sai sydämen hakkaamaan hullun lailla ja odottamaan sitä, milloin rymisee, tai ovella ryskätään. Joku käveli kovin raskain askelin edes takaisin ylhäällä ja Etna sitä tarkkaavaisesti kuunteli, mutta jatkoi sitten uniaan rauhallisesti, ja kyllä se oma sydänkin rauhoittui kun ei ovikello alkanut yöaikaan soimaan, tai kukaan todellisuudessa tullut oven taakse ryskäämään. 

Tulipa edellis iltana kohdattua taas ihan mielenkiintoinen piirre ihmisessä, kertokaahan joku viisampi, mikä on se sellaisen miehenpuolikkaan suunnaton tarve korostaa itseään ja kasvattaa egoaan puhumalla pienten koirien potkimisesta. Itse tietysti erinäisiä kommentteja saanut näiden vuosien aikana kuulla koirieni koosta ja aika lailla oppinut suodattamaan tuollaisen turhan päiväisen mussutuksen yhdestä korvasta sisään, ja toisesta ulos. Eipä se nyt juuri itseäni hetkauta, jos joku on sitä mieltä, että koirani sattuvat olemaan rottia. Ja onhan se ihan totta, että kaupungissa kaikki on suurempaa ja ihmeellisempää, rotatkin saattavat toki siis kasvaa liki 30 cm korkeiksi ja painaa sen kuutisen kiloa, niin kuin tuo vanhin koira painaa. Onhan toki meillä täällä Suomessa sananvapaus ja ihmiset saavat yleensä ottaen puhua aika vapaasti mistä tahansa, kunhan pystyvät seisomaan sanojensa takana. Ja monet tuntuvat omaavan suunnattoman tarpeen puhua, vaikka eivät pystyisikään seisomaan sanojensa takana. 

Mutta sitten on yksi asia, mikä minulla menee yli hilseen, yksi asia jota en voi ymmärtää, tai toisissa ihmisissä sietää. Asia joka saa itseni kiehumaan hiljaa sisältä päin, vaikka se ei sitten ulos päin näykään. 

Minulla on koira.
Itse asiassa minulla on kolme koiraa.
Joista yksi on hankala. 

Hankala lienee toisinaan aika lievä ilmaus, mutta toisinaan tuo koira kuitenkin toimii kuin ihmisen mieli. 

Korostan sanaa toisinaan. 

Tarkemmin Etnasta voi lukea tuolta sen omalta sivulta.

Minä tiedostan koirani ongelmat.
Minä tiedostan koiraani liittyvät riskit.
Puhun koirastani, ja sen elämän vaikeuksista avoimesti.
Minä tunnen koirani.

Pyrin välttämään kaikki tilanteet, joissa koirani mahdollisesti menettää itsehillintänsä.
En anna vieraiden lasten olla Etnan kanssa missään tekemisissä. 
Enkä halua, että edes tutut lapset ovat sen kanssa missään tekemisissä ilman valvontaa. 

Korostan aina että Etnaan ei saa kukaan koskea ilman lupaa. Sitä ei saa katsoa, tai pyrkiä silittämään, ellei se itse tule luokse, eikä mieluiten silloinkaan. 

Minä pystyn elämään Etnan kanssa.
Etna pystyy elämään minun kanssani. 
Minä pystyn tarjoamaan sille mahdollisuuden suhteellisen tasapainoiseen ja onnelliseen elämään. 
Minä olen päättänyt, että siinä vaiheessa kun Etna ei sellaista elämää enää pysty elämään, sen ei tarvitse.

Hyvät ihmiset. 
Etna kiihtyy nollasta sataan sekunnin sadas osassa.
Etna on minulle rakas.
Etna on minulle perheen jäsen.
Etna on koira joka on nukkunut kainalossani jo yli kolme vuotta.
Etna on koira joka kiipeää syliini useita kertoja päivässä, antaa pusun poskelle, kertoen, että olen tässä, en ole menossa minnekään ja jatkaa sitten omia touhujaan. 
Etna on koira joka käpertyy ihan pienelle kerälle mahdollisimman pieneen koloon, kun maailma pelottaa sitä.
Etna on koira, joka painaa korvan sydämelleni, ja rauhoittuu sydämeni lyöntejä kuunnellen. 
Etna on prinsessa.

Kun puhun avoimesti koirastani, kerron millainen se on. Annan ohjeita, kuinka sen kanssa tulee toimia, että kaikki menee hyvin, saan kuulla liian usein seuraavan laisia kommentteja. 

Eikö tuollainen pitäisi lopettaa.
Miksi sitä ei ole jo lopetettu.
Koira on luonnevikainen, eikö se pitäisi viedä ladon taakse. 
Eikö tuollainen olisi parempi kuolleena ja kuopattuna.

Ja tiedättekö mitä ihmiset?!?

Se sattuu.

Vielä pahemmalta tuo kaikki tuntuu koska, Etnalla menee nyt paremmin kuin koskaan. Olen tehnyt sen kanssa lujasti töitä, toisinaan ollut liian väsynyt jaksaakseni enempää. Olen yrittänyt, toisiaan jopa kaikkeni antanut ja sitten luovuttanut, vain jaksaakseni hetken päästä yrittääkseni uudelleen. Ja päivä päivältä hiljainen toivo sisimmässäni kasvaa ja voimistuu, tuntuu mahdolliselta, että voisin pitää Etnan ihan vanhaksi asti, päästää irti vasta sitten kun näen valon sen silmistä sammuvan. Enkä tiedä voitteko kuvitella, miltä tuollainen ajattelematon kommentti koiran ladon taakse viemisestä tuntuu. 

Minä olen kerran meinannut päästää irti.
Olin valmis luovuttamaan lopullisesti.
Ajoin autolla ja itkin. 
En edes uskalla ajatella kuinka suuren virheen olisin tehnyt.
Tosin olisinhan päässyt helpommalla, paljon helpommalla.

Minä en luota Etnaan.
Mutta olen rakastunut siihen, ja rakastan sitä päivä päivältä enemmän. 

1 kommentti:

  1. Kauniisti kirjoitat Etnasta ja hienoa, että teillä menee hyvin näistä itsellekkin niin tutuista ongelmista huolimatta.
    Minäkin välillä mietin, että luovutanko Hilman kanssa, mutta onneksi olen jaksanut jatkaa. Isännälle Hilma on myös kovin rakas ja hän aina sanoikin, että jos Hilmasta luovutaan niin hän lyö hanskat tiskiin koko koirahomman kanssa. Hilma saa elää meillä rakastettuna perheenjäsenenä elämänsä loppuun asti, vioistaan huolimatta.

    VastaaPoista