Aina silloin tällöin sitä huomaa ikävöivänsä jotain, minkä on jo menettänyt aikoja sitten. Toisaalta, on tullut huomattua, etteivät ihmiset aina juurikaan ajattele sitä, mitä suustaan päästävät. Tai saattaa olla, että ajattelevatkin, mutta aavistuksen verran liian myöhään.

Vieläkin toisinaan näin unta, jostain sellaisesta mitä minulla oli vuosia sitten. Uskollisesta ystävästä, kasvukumppanista ja syystä siihen, että minusta on tullut sellainen kun olen. Kun ensimmäisestä koirasta luopumisesta oli kulunut vajaa vuosi, minulta kysyttiin mitkä olivat tämän koiran parhaat puolet. Kysymyksen toinen puoli olikin sitten sellainen, että entä ne huonot puolet. Hyviä puolia muistin paljon, varmasti ajan kultaamia, mutta kuitenkin. Huonoja puolia en halunnut muistella ja vastasinkin, että ei sellaisia ollut. Tästä minulle kimpaantui eräs ihminen siinä määrin, että hän haukkui minut huonoksi koiran omistajaksi. 

Jokaisen hyvän koiranomistajan kun pitää pystyä sanomaan koirastaan ainakin yksi huono puoli.  Itsestäni tuntui hieman erikoiselta, että koiran hyvä, tai huono omistaja on niin helppo määritellä yhden kysymyksen, ja jatkokysymyksen perusteella. Minusta teki siis huonon koiran omistajan se, että en halunnut muistella vanhan koirani huonoja puolia (jos sellaisia ylipäänsä edes olemassa oli, ehkä muutamia sitten kuitenkin). Asiassa ei huomioitu lainkaan sitä, että luopuminen tästä koirasta ei suinkaan ollut ollut helppoa, joskin koiran kannalta välttämätöntä. Asia oli vielä hyvin lähellä ja kipeä, etenkin kun jälkeenpäin mietti, että oliko ratkaisu sittenkään ollut oikea. Olisiko koiraa voinut vielä jotenkin auttaa. 

Kyseessä oli koira, jonka kanssa kasvoin yhdessä, se muutti meille kun olin neljän vanha, ja jouduimme saattamaan sen viimeiselle matkalle ollessani 17 vuotias. Se oli minulle hyvin tärkeä, opetti paljon ja olin sen takia valmis luopumaan melkein mistä vain. 

Monta kertaa on tullut mietittyä, että ilman sitä  en olisi tässä ja nyt, päivittämässä tätä blogia, elämässä arkea kolmen kääpiöpinserin kanssa ja työskentelemässä eläinten kanssa ja opiskelemassa niiden hoitoa. 

Hassua tässä kaikessa on kuitenkin se, että Jenin myötä olin  vannoutunut saksanpaimenkoira ihminnen, en pitänyt mitään sakemannia pienempää edes koirana. Enkä etenkkään voinut ymmärtää ihmisiä, joilla oli pieniä räksyttäviä piskejä, saati sitten sellaisia joita tarvi pukea. Hahaa ja missäs nyt ollaan, omistan jossain määrin ehkä hieman kurittoman lauman pieniä räksyttäviä piskejä, joita täytyy kovien pakkasten tai kylmän tuulen takia välillä pukea, niin että ne tarkenevat ulkona kulkea. Aika pitkä matka on tullut kuljettua siitä, kun Jenin kanssa juoksin pitkin metsiä, pyöräilin läheiselle laavulle katsomaan lammessa pesiviä kaakkureita, sitä miten poikaset lähtivät pesästä liikkeelle ja alkoivat opettelemaan lentämistä. 

Jossain määrin sitä on tullut vuosien myötä myös kehityttyä koiran omistajana... ainakin pystyn jokaisesta koirastani kertomaan niin hyviä, kuin huonojakin puolia, mutta niistä ehkä enemmän jonain toisena kertana.

(Tällaisten hieman erilaisten päivitysten syynä lienee se, ettei nyt noiden kääpiöpinsereiden kanssa ole oikeastaan tapahtunut mitään elämää ihmeellisempää... vaikka jonkinlainen päivitys pitäisi kyllä tehdä tämän talven parhaasta ostoksesta, potkukelkasta ja pienestä kääpiöpinseri valjakosta :)