Kun mikään ei riitä

Pikku hiljaa olen huomannut pyörittäväni kummalista ajatusta pääkopassani. Olen pysynyt siitä vielä melko hiljaa, enkä ääneen ole uskaltanut sitä lausuakaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että aika pitkä tie on kuljettu siitä kun kävelin vanhan saksanpaimenkoirani kanssa haaveillen saman rotuisesta pennusta.

Sitten tuli Zeus ja vei sydämeni lopullisesti. Aika kului opetellessa elämää aivan uudenlaisen koiran kanssa. Ajatuksissa oli kuitenkin melko vahvana vielä saksanpaimenen hankkiminen toiseksi koiraksi.

Jossain vaiheessa minulle tarjottiin mahdollisuutta toisen kääpiöpinseri uroksen ottamiseksi. Ajattelin kuitenkin, etten talouteeni halua toista uroskoiraa.

Selasin nettisivuja, pentukuume vaivasi...

Lopulta löytyi siihen lääke ja tein alustavan pentuvarauksen. Siinä kävi kuitenkin surullisesti, enkä pentua kyseisestä yhdistelmästä saanut. Olin melkoisen murtunut ja todella haikein mielin.

Muistan miten istuin jouluna ikkunan ääressä ainokaiseni, Zeus sylissäni, katselin lapin lumisia maisemia. Ulkona paukkui yli -30 asteen pakkaset ja radiosta soi joululaulut. Silloin korvaani tarttui eräästä laulusta muutama sana... Tarkkaan en nyt enää muista miten se meni, mutta suurin piirtein kuitenkin

...ja Etnanpa kaukana kauniina nään...

Mietin että siinäpä vasta olisikin hieno nimi koiralle. Harmi vaan, etten missään nimessä halunnut punaista kääpiöpinseriä. Ja mustalle taas tuo nimi ei olisi sopinut.

Ehkäpä se oli jonkinlainen enne, kuka tietää...

Aika kului ja sitten yhtäkkiä minulta kysyttiin voisinko olla yhtään kiinnostunut sijoituskoiran ottamisesta. Enhän minä ollut, en ollut koskaan mitään sellaista ajatellutkaan. No aloin kuitenkin pyörittelemään ajatusta mielessäni. Mietin ja mietin ja koko ajatus oli kaatua siihen kun kuulin Suomeen tulossa olevan narttupennun olevan punainen. Ensimmäinen reaktioni oli ehdottoman kielteinen... Noh, sitten taas mietittiin ja mieleeni muistui tuo pieni hetki, "kaunis kaukana oleva tulivuori" sieltä paukku pakkasten keskeltä.

Tulivuoresta puheenollen juuri samoihin aikohin taisi Islannissa purkautua tulivuori. Eihän sen pitänyt elämääni vaikuttaa millään lailla, vaan vaikuttipa sittenkin. Niinpä tuhkapilvien takia lensi Suomeen pienellä viiveellä pieni, punainen taittokorvainen, tulivuoren mukaan nimeensä saanut neitokainen.

Etnan saapumisesta on nyt kulunut reipas vuosi ja Islannissa on taas purkautunut tulivuori. Se nyt taitaa kuitenkin olla jo sivuseikka.

Sivuseikka, tosiaan niin! Ehkäpä koko tämän blogi päivityksen pääasia on nyt kuitenkin se, että kaiken tämän viimeaikaisen pyörityksen keskellä olen melkoisessa välikädessa.

Palatakseni asiaan pitäisi ehkä nyt koittaa rykäistä tuo palakurkusta...

Olen tehnyt siis alustavan pentuvarauksen!

Asiassa on kuitenkin vielä aika monta mutkaa, eikä mutkia voi aina suoristaa.

Olen pyöritellyt asiaa ympäri ämpäri tulematta hullua hurskaammaksi. Mitä ihmettä voin tehdä, kun minulle on ilmoitettu että "tähän taloon ei tule enää yhtään koiraa tai minä lähden." Uskallanko ottaa riskin ja kokeilla?

Oikeastaan omilla ehdoilla eläminen on aika vaikeaa jos lusmuaa toisten nurkissa. Sattuneista syistä elämäntilanteeni on nyt kuitenkin juuri sellainen! Jos minulla olisi oma asunto, ei tällaista ongelmaa olisi.

Tiedä sitten siitä ongelmastam sitä kun ei ole vielä edes laitettu alulle...

Kuitenkin olen ehdottomasti sitä mieltä, että sikäli mikäli minulla asti syntyy tyttöpentu, se tulee minulle! Asiasta pitäisi nyt vain uskaltaa keskustella.

Ai miksi?

No siksi, koska haluan ehdottomasti saada Zeuksen pennun ja juuri tästä tulevasta pentueesta.

Uskon vahvasti että Zeuksella on kissan tavoin yhdeksän henkeä, ja jos niin ei ole niin tässä mennään jo aika vahvsti laina-ajalla. Ja sikäli mikäli niitä henkiä yhdeksän olisi, niistä on jo useampia käytettty. Enkä halua joutua tilanteeseen, että viimeinenkin niistä menee ilman että minulla on Zeksen jälkeläinen.

Voiko hyvä onni seurata ikuisesti?
Voiko onni olla onnettomuudessa joka kerta mukana?
En usko!

Zeus on kuitenkin melkoisen kovan onnen koira. Onneksi tähän asti onni on aina ollut onnettomuudessa mukana. Ehkäpä jotain Zeuksen kova onnisuudesta kertovat ne kerrat jolloin Zeus on joutunut itseään huomattavasti kookkaamman lajitoverin hampaisiin (jotka sen suurempaa numeroa tekemättä olivat dobberi ja jälkimmäisellä kerralla husky). Onni onnettomuudessa molemmilla kerroilla on ollut se, että näistä tapauksista on selvitty ilman suurempia vammoja ja minkäänlaisia traumoja. Ainakin Zeus siis. Ehkäpä jotain Zeuksen hyvästä onnesta kertoo myös ällistynyt eläinlääkäri, joka tutki auto-onnettomuuteen joutunutta Zeusta ja totesi, "ettei tällaista koiraa olekaan, miksei sillä ole minkäänlaisia shokin merkkejä, on se aikamoinen teräsmies" Valitettavasti tämä teräsmies ei kuitenkaan osaa lentää, siitä olisi varmasti ollut apua Zeuksen pudotessa kalliolta alas...

Sattuneista syistä pelkään siis Zeuksen hyvän tuurin joskus loppuvan ja se tilanne hirvittää minua...

Samalla kun haaveilen mahdollisesti tulevasta pienestä mustasta tytöstä, ajatuksissa pyörii mahdollisesti joskus Zeuksen tytön pennun ostaminen ja sijoittaminen. Tietysti vain jos tuo tyttö on terve ja uros valinta miellyttää minua itseäni. Kyseinen narttu on tällä hetkellä 10 kk vanha ja todella vienyt sydämeni. Joitakin kertoja olen harmitellut, etten ottanut sitä jo alunperin itselleni!

Päätelköön itsekukin sitten sen mitä nämä ajatukset mahdollisesti tarkoittavat. Ehkäpä jotain siitä kuitenkin kertoo se, kuinka harmissani olin huomatessani, että samana vkl kun on tokon pm kisat olisi ollut myös Hämeenlinnassa kasvattajan peruskurssi!

Eiköhän niitä kuitenkin tule lisää...
ja kiirehän minulla ei ole mihinkään!
Sanotaanhan sitä, että hiljaa hyvä tulee.

Jonkun kerran myönnän kyllä ajatelleeni tuleeko sitä toisinaan haukanneeksi liian suuren palan omenasta...

Mikä on se kummallinen ahneus mikä ihmiseen (minuun ainakin) tuntuu toisinaan iskevän. Jos nyt miettii vaikka tuota minun kanilaumani tarinaakin.

Ensin tuli yksi kodinvaihtaja joka jonkin ajan kuluttua tarvitsi kaverin. Niinpä Riesan kaveriksi muutti Ressi. Sitten tuli kesä ja netti täyttyi mitä suloisemmista kaninpoikasten kuvista. Eikä asiaa helpottanut yhtään se, että töissä hoidin päivittäin samanlaisia suloisuuksia! Ja niinhän siinä kävi, että tein varauksen Rillasta ja hain sen kotiin. Pari viikkoa sen jälkeen tarttui töistäkin mukaan kaninpoikanen ja niin meille muutti myös Rintintin. Ja puolessa vuodessa oli yhden kanin sijaan jaloissa pyörimässä neljä!