perjantai 23. joulukuuta 2022

JOULUKALENTERI 2022
Kalenteriin koottu koko eläintarhani tarina alusta alkaen tähän päivään saakka. Muistutuksena vielä, että kuvaa klikkaamalla sen pääsee halutessaan näkemään suurempana.

Toistaiseksi joulukalenteri on luettavissa halutessaan alusta lopuun (tämä postaus) tai lopusta alkuun (edellinen postaus).

~~ 1. luukku ~~


Hirvikeittoa lautasella, ison pöydän ääressä pieni tyttö ja lusikka joka ei millään olisi halunnut viedä suuhun lihan paloja, jotka jäivät sinne pyörimään. 

"Jos syöt lautasen tyhjäksi, niin pääset katsomaan koiranpentuja."

En muista söinkö, mutta pääsin silti. 

Ja sen muistan, kuinka paljon minua jännitti kun kävelin isän perässä talon läpi kodinhoitohuoneeseen, josta kuului pentujen ääniä. Ja sieltä mustasta pentumerestä isä nosti yhden pennun syliinsä ja kertoi, että kyseinen pentu muuttaa meille. 

Ihmettelin, miten isä saattoi kaikista niistä pennuista tunnistaa juuri sen yhden, joka meille tulisi ja isä kertoi tunnistavansa pennun vaaleista täplistä silmien yläpuolella. 

Joitakin viikkoja myöhemmin saab pysähtyi omakotitalon pihaan, oli tullut aika hakea pieni pentu kotiin. Se matkusti etupenkin jalkatilassa olevassa pesuvadissa ja itki. 

Tuli rätisi takassa, pentu nukkui lattialla ja istuimme isän sylissä isossa nojatuolissa. Piti keksiä pennulle nimi. Ehdotuksia tuli useita, luultavasti kävimme läpi kaikkien lähipiiriin kuuluvien koirien nimet. Lopulta minä sen keksin. 

"Mitä jos annettaisiin sille nimeksi Jeni." 

Niin sai alkunsa oma koirapolkuni. Pitkä tie on kuljettu siitä 4-vuotiaasta tytöstä joka ylpeänä esitteli perheemme koiraa sanoilla "tämä on Jeni, meidän kaksi rotuinen koira. Se on saksanpaimenkoira ja susikoira." Pitkä tie, ja välillä silti huomaan miettiväni, olenko näiden kuluneiden vuosien aikana oppinut todellisuudessa yhtään mitään. Välillä tuntuu siltä että en, varsinkin tämän nykyisen koiran kanssa. 

~~ 2 luukku ~~


Jeni sai elää kanssamme vaiherikasta elämää 12 vuotta ja 8 kuukautta, siihen asti, kunnes elämän ilo ja halu sammuivat sen silmistä. Tein surutyötä jo pitkään ennen kuin se oli edes ajankohtaista, valmistaen itseäni siihen, että tulisi aika jolloin sitä ei enää olisi. Mietin pitkään minkä koiran haluaisin seuraavaksi ja olin varma siitä, että siinä elämäntilanteessa saksanpaimenkoira ei olisi oikea valinta. Edessä oli opintojen aloittaminen vieraalla paikkakunnalla ja koulun asuntolaan muuttaminen. Vaikka olin kahlannut läpi lukemattomia koirakirjoja, oikeastaan kaikki saatavilla olevat, tuntui silti siltä, etten loppujen lopuksi tiennyt juuri mistään mitään. 

Sen verran kuitenkin tiesin, että elämä ilman koiraa, ei ollut sellaista elämää, jota minä halusin elää. Olin tottunut liikkumaan Jenin kanssa paljon. Lenkkeilimme ja retkeilimme paljon lähimaastoissa. Kesäisin hyppäsin pyörän selkään päästäkseni vähän kauemmaksi ja sovitin vauhtini niin, että Jeni saattoi jolkotella mukana. Kävin monesti Jenin kanssa läheisillä laavuilla tai nuotiopaikoilla ja elin huoletonta lapsuutta ja nuoruutta. Vuosien ja kolmen koiran kokoisen elämän jälkeen olen palannut taas tilanteeseen, jossa kuljemme Undiksen kanssa samoja polkuja, kuin minä ja Jeni aikoinaan kuljimme. Erona on vain se, että näiden kahden vuosikymmenen aikana, nuo polut ja reitit on löytänyt moni muukin. Emmekä tällä kertaa puhu pelkistä lenkkeilijöistä. On nimittäin käynyt niin, että kun läheiset laidunmaat ovat hiljentyneet, on niille muodostunut uusia riistapolkuja. 

Avohakkuut ovat raiskanneet upeat vanhat metsäpalstat sieltä täältä ja kulkeminen maastossa tullut paljon haastavammaksi hakkuujätteiden seassa. Sinne tänne lenkkipolkujen varsille on maastoon vuosien mittaa ilmestynyt riistan ruokintapaikkoja ja lähimmät riistareitit kulkevat jonkun sadan metrin päässä kotiovesta. 

Niin paljon kun minä aikanaan lenkkeilinkin niin, että Jeni kulki mukanani irti, kytkettynä vain tarvittaessa, ei se monin paikoin Undiksen kanssa tule turvallisuussyistä enää kysymykseenkään. Paljon on muuttunut siitä, kun minä tiesin tai tunsin tällä kylällä lähes jokaisen vastaantulijan ja osasin luetella lenkkipolkujen varsilta jokaisen koirallisen talon, koiran nimen ja rodun. Sellaista tienpätkää tai polkua ei tältä kylältä löytynytkään, jota minä en Jenin kanssa olisi kolunnut läpi. 

~~ 3 luukku ~~ 

(2006)


28.6.2006 jäi Jenin viimeiseksi elin päiväksi. 
Hävitin kaikki muut Jenillä käytössä olleet tarvikkeet, jätin muistoksi vain nahkaisen pannan, saman pannan jota Jeni oli aikoinaan pentuna käyttänyt. Mietin, että se kaulapanta saisi jäädä muistuttamaan siitä, mitä joskus oli ollut ja kulkea mukana perintökalleutena aina koiralta koiralle. Silloin en vielä tiennyt, että seuraavat kolme koiraani tulisivat olemaan niin pieniä, ettei kaulapanta tulisi sopimaan niille edes aikuisena. 

Kaulapanta pääsi kuitenkin visusti talteen ja melko reilun vuoden päästä se pistettiin uuden koiranpennun kaulaan. Tuo pentu vain ei ollut minun, vaan isäni. 

Ja kahdeksan vuotta myöhemmin taas seuraavan pennun kaulaan, joka ei myöskään ollut minun pentuni. Kun minulla vihdoin  kaikkien vuosien jälkeen oli taas pentu, jolle kaulapanta hyvässä lykyssä olisi jossain vaiheessa voinut sopia, oli se visusti tallessa jollakin muulla. 

Ajatus siis siitä, että tuo vaaleanruskea kaulapanta kulkisi mukanani aina koiraltani toiselle, ei toteunutkaan minun kohdallani. Vaan isäni kohdalla.



 ~~ 4. luukku ~~

(2006)
Eläinalan opinnot vaikuttivat siihen, että huomasin joitakin kuukausia opintojen aloittamisen jälkeen omistavani hiiriä. Koiran ottaminen ei ollut vielä ajankohtaista, mutta en olisi aikaisemmin voinut kuvitellakaan päätyväni hiirien omistajaksi. Niin siinä vain kävi, että ensin ostin häkin, sitten terraarion ja lopulta kävin hankkimassa hiiret. 

 

Matkustin usein kotiin viikonlopun viettoon ja hiiret kulkivat mukanani. Koska olen aina ollut hyvin kiltti ja rehellinen, maksoin joka kerta junaan hiirille lemmikkilipun. Senkin jälkeen kun konduktööri nauroi minulle todeten, että kukaan ei koskaan tietäisi minun kuljettavan hiiriä mukanani, koska olin pakannut ne erittäin lämpimästi kassin suojiin. Käsitttelin hiiriä paljon ja ne kesyyntyivätkin mukavasti. Olivatpa ne joskus oppitunnillakin mukana, koska viihtyivät hupparin taskuissa ja hupussa. 

Yankee ja Rustle olivat ensimmäiset hiireni, mutta eivät jääneet viimeiseksi. Ja koska hiiret ovat omnivoreja, kävi niin että ajan saatossa lipaston laatikkoon muutti myös jauhomatoja, joita hiiret aina silloin tällöin herkutellen söivät. 

~~ 5. luukku ~~
(2007)


Elokuun lopulla 2007 alkoi aivan uusi elämän vaihe, jossa edettiin hyvin pitkälle yrittämisen ja erehtymisen kautta. Olinhan rotuvalintaankin päätynyt yhden virheklikkauksen kautta. En minä halunnut kääpiöpinseriä, olin hankkimassa itselleni russelia. Vaan klikkasin vahingossa väärää linkkiä ja sille tielle jäin. 

Kuvassa koira-veljekset päivän ikäerolla. Isälleni tullut saksanpaimenkoira uros Roni ja minulle tullut kääpiöpinseri uros Zeus tutustumassa toisiinsa. Sen minkä Zeus kokonsa puolesta hävisi, se luonteensa puolesta voitti.

Jo seitsemän viikkoisena Zeus keskimäärin noin pienen marsun kokoisena, sai itseään kuukauden päivät vanhemman dobermannin juoksemaan karkuun, vain sillä että ei väistänyt isompaansa. Zeus kulki mukanani kaikkialla. Jos se ei ollut jonnekin tervetullut, en mennyt minäkään. Jäipä sen pentuaikana yksi reissu rapakonkin taakse tekemättä, vaikka minulle olisi kummitäti maksanut lentoliput. Jos nyt olisi mahdollisuus valita toisin, ehkä valitsisin. 

Zeuksen kanssa elämä oli välillä ihan hulvatonta, välillä oli vähän kovempiakin aikoja, kun herra hermanni kokeili rajojaan. Se sai tai joutui kuitenkin kasvamaan kovassa kurissa ja nuhteessa, olihan yksi kasvattajan ohjenuorista se, että kasvata Zeusta kuin se olisi dobermanni. Yksi virhe siinä lauseessa vain oli, ei Zeusta pitänyt kasvattaa kuin dobberia, vaan kuin saksanpaimenkoiraa. Sehän se varmasti uskoi olevansa. 


Luonteeltaan Zeus oli ihan puhdasta kultaa. Itsevarmuus kruunasi sen olemuksen. Zeus oli totisesti Koira isolla K-kirjaimella rodustaan huolimatta, tai juuri sen takia. Se sopeutui ihan kaikkeen. Osallistuin sen kanssa tottelevaisuuskoulutuskilpailuihin ja ensimmäiset tulokset olivat hyvin koiran (ja ohjaajan näköisiä), jos jollekin oli epäselvää, niin kääpiöpinserin ei tarvitse mennä kaatosateessa käskystä maahan makaamaan, riittää kun tekee vähän jotain sinne päin. Kun ei pysty niin ei pysty, en minäkään napa paljaana makaisi kentällä kaatosateessa. 

Kun vähän reenattiin lisää ja sattui sopivan lämmin ja aurinkoinen päivä, tahkosi herra samana päivänä alokas luokasta ykköstuloksia kaksin kappalein. 

Zeuksessa oli kaikki palaset kohdillaan, eikä mitään puuttunut. Ei murustakaan. Sitä kouluttaessani minä opin paljon, paljon asioita joita nyt opettelen uudelleen. 

~~ 6. luukku ~~
(2007)

2008 hiirilaumani kasvoi kahdella hiirellä. Ostin tytöt Vinjan ja Vanjan vanhemmiltani salaa ja voin sanoa, etteivät he ilahtuneet tästä pääluvun kasvamisesta yhtään. Vaikka opiskelinkin useamman sadan kilometrin päässä kotoa, vietin osan viikonlopuista ja kaikki loma ajat kuitenkin vielä lapsuuden kodissani. Saattoipa siinä toisinaan käydä niinkin, että toisinaan hiiret jäivät kotiin, kun minä matkustin takaisin opiskelupaikkakunnalle. 

Tähän mennessä rehellisyyteni oli venynyt sen verran, että koska maksoin junalipun säännöllisesti aina koiralle, alkoivat hiiret harrastaa salamatkustamista. Otin siis edellisenä vuonna kuulemani konduktöörin lausumasta vinkistä vaarin. 

Vaikka hiirilauman pääluku hetkellisesti kasvoikin neljään, putosi se muutaman kuukauden päästä ensin kolmeen ja sitten uudelleen kahteen, kun vanhoilla hiirillä tuli ikä ja etenkin terveys vastaan. Ja kun aikaa kului edelleen kävi niin, että myös Vanjan kohdalle osui yksi lemmikkihiirien yleisimmistä kuolinsyistä. Se ei mennyt hengitystieinfektioon, niin kuin Yankee meni. Vaan kasvaimiin Rustlen lailla. 

~~ 7. luukku ~~
(2008)
Minulla oli suunnitelmissa teettää yksi hiiripoikue opinnäytetyötä varten ja olin päättänyt hommata sitä varten poika hiiren. Uros hiiren omistamisen kausi jäi kuitenkin onnettoman lyhyeksi. Niin lyhyeksi, ettei siitä jäänyt muistoksi edes valokuvaa kyseisestä käsittelyyn täysin tottumattomasta hiirestä. Nimeltään tuo onneton tapaus oli Waldemar. 

Ennen minulle tuloaan Waldemar oli päässyt karkuun ja elänyt varmasti elämänsä pahinta painajaista yhden yön verran, pakoillen henkensä edestä kissan kynsiin jäämistä. 

Kerrankin vanhempani pistivät minut tiukan päätöksen eteen, enkä päässyt tilanteesta livahtamaan niin kuin koira veräjästä. Asia oli yksinkertaisesti niin, että koko talo haisi kyseisen uros hiiren johdosta ja päätöksen teon piti olla hyvin yksinkertainen. 

Joko hiiri tai minä lähtisin. 

Sillä kertaa se oli hiiri joka lähti. 
Jos kysymys olisi ollut koirasta, todennäköisesti lähtijä olisin ollut minä.

Tältä osin suunnitelma poikueesta meni siis täysin pipariksi ja piti laittaa uusi suunnitelma tulille.  


Ainoana hiirenä ollessaan Vinja oli kesyyntynyt todella hyvin ja oli paljon seuraa vailla. Se ilmestyi aina terraarion lasille hengailemaan kun ihmisiä tuli samaan tilaan. Kun terraation laski käden, kiipesi hiiri heti siihen istumaan, se rakasti juoksutuspöydällä seikkailua ja ulkoa kerättyjä tuliaisia. Olinkin tehnyt parhaani virikeistääkseni sen yksinäistä elämää mahdollisimman hyvin. 

 Vielä paremmaksi sen elämä muuttui 24.9.08 kun toin sille muutaman uuden kaverin. 


Vinjan kaveriksi muuttivat Andi ja Andra.

~~ 8. luukku ~~

 (2008-2009)

 Ostin hiiret 24.9. ja ostohetkellä oli tiedossa, että toinen näistä hiiristä oli hyvin todennäköisesti kantavana. Niinhän siinä kävi, että neljä päivää myöhemmin hiirilauman (3 kpl) pääluku oli kasvanut 11 hiireen. Poikueen emo oli vain kuuden viikon ikäinen. 

Alla olevassa kuvassa hiiren poikaset ovat 4 vuorokauden ikäisiä. Niissä ei rehellisesti sanottuna ollut vielä mitään kovin ihastuttavaa. Kuvasta on kuitenkin nähtävillä se, että poikasten pigmentti on alkanut tulla näkyviin, ensimmäiset kolme vuorokautta ne olivat täysin pinkkejä. 

Olin myös opiskellut sen verran, että poikasten varhaisin sukupuolten arvioinnin pitäisi olla mahdollista 3 - 5 vuorokauden iässä, kun mahapuolelle naarailla tulee näkyviin nisärivit. Vaikutti siltä, että onnetar ei suonut tähän poikueeseen ainuttakaan naarasta, sillä mahapuoli pysyi täysin sileänä koko pesueella.

Yllä olevissa kuvissa vasemmalla 4 vuorokauden ikäiset ja vasemmalla 7 vuorokauden ikäiset poikaset. Viikin ikäisillä pigmentti oli jo selkeästi nähtävillä 


Yhdeksän vuorokauden ikäisillä poikasilla karvapeite oli jo selkeästi nähtävillä, mutta silmät edelleen tiukasti kiinni. Vihdoin 10 vuorokauden ikäisille poikasille ilmestyi mahapuolelle nisärivit näkyviin, ja sukupuolten määrittely onnistui. Onnetar suosi kuitenkin, poikasista 2 oli uroksia ja  naaraita. Piirsin poikasista "värikartat" niin, että sukupuolten erottaminen onnistuisi varmasti myös myöhemmin, kun urosten ja naarasten erottaminen toisistaan tulisi ajankohtaiseksi. 


Kahdentoista vuorokauden ikäiset poikaset olivat jo todella hellyttävän näköisiä, vaikka silmät pysyivät edelleen vielä kiinni. Annoin tässä vaiheessa kaikille tytöille nimet, pojat saivat jäädä nimettömiksi, koska niitä minulla ei ollut tarkoitus pitää. 


Poikasten silmät avautuivat joskus 12 - 15 vuorokauden välillä. Yllä olevassa kuvassa vasemmalla puolella molemmat pojat, joista puhuttiin Vaaleana poikana ja Tummana poikana. Ikää poikasilla oli 16 vuorokautta. 


Kuvassa yksi minulle jääneistä poikasista Addja 16 vuorokauden ikäisenä. 

Poikueen synnyttyä minun piti erottaa Vinja eri terraarioon hetkeksi aikaa, koska vanha hiiri omi poikaset itselleen. Se pääsi kuitenkin päivittäin Andin ja Andran (emo) kanssa juoksentelemaan hiiripöydälle sillä aiaa kun käsittelin tai kuvasin poikasia. 

Poikasista urokset vein takaisin eläinkauppaan josta olin tytöt ostanut, näin oli sovittu kauppaa tehdessä, kun huomasimme sen, että hiiristä toinen oli hyvin todennäköisesti kantava. Kotiin jäi 9 hiirtä, jotka jaoin laumoihin niin, että kolme vanhempaa hiirtä Vinja, Andi ja Andra jäivät kolmestaan ja poikaset Addja, Zahpi, Nanus, Linus, Amisha ja Viena jäivät omaan laumaansa. 

Näistä kuudesta poikasesta myin kolme jälkimmäistä koulukaverilleni. Poikueen pienin ja heikoin poikanen löytyi yhtenä päivänä kuolleena terraariosta.

Hiiret poistuivat keskusdestamme aikalailla ikä järjestyksessä. Vaikka vuonna 2009 vakaasti olinkin sitä mieltä, että hiiret ovat niin mukavia lemmikkejä, että minulla tulee varmasti aina olemaan niitä vähintäänkin muutama, toisin kävi. Kun viimeisistä hiiristä aika jätti, ei uusia enää tullut tilalle. Sen sijaan oli elämäämme rikastuttamaan saapui jotain aivan muuta. 

~~ 9. luukku ~~
(2009 - 2010)

Siskoni oli saanut ystäviltään syntymäpäivälahjaksi kaksi kani vuonna 2009 veljekset Veeti ja Vilppu olivat leijonanharjaskanin ja kääpiöluppakorvan risteytyksiä. Keväällä syntyneet pojat alkoivat kuitenkin syksyn ehtiessä pidemmälle ottaa mittaa toisistaan siinä määrin, että niiden erottaminen toisistaan tuli ajankohtaiseksi. Keskusteltuani silloisten kämppisteni kanssa tulimme siihen tulokseen, että toinen kaneista saisi muuttaa meille. Vuoden viimeisten päivien aikana Riesa hyppeli elämäämme. Luonnonharmaa risteyskani oli mainio veitikka. Olin jo aikoja sitten päättänyt, että jos minulle koskaan tulisi kaneja, ne olisivat nimeltään Riesa ja Harmi. Siispä Vilppu Valentino joutui luopumaan sekä kauniista nimestään, että valtataistelusta veljensä kanssa. 

Riesa sopeutui vaihtelevaan elämänrytmiimme melko nopeasti, samoin Zeus siihen, että kani oli astunut elämäämme. Koirasta ja kanista oli toisilleen seuraa, vaikka ne eivät koskaan valvomatta yhdessä aikaa viettäneetkään. Valvotusti sitäkin enemmän. Riesa kulki mukanamme myös lenkeillä. Zeus kulki edellä, haisteli ja merkkaili. Riesa loikki sen perässä ja haisteli samat hajut. Vastaantulijoissa kääpiöpinserin perässä loikkiva kani herätti ihastusta ja ihmetystä. Aiheuttipa se kertaalleen senkin, että yksi auto teki u-käännökseen ja tuli tarkistamaan olivatko he nähneet oikein. Eivät olleet, vielä suurempi ihmetyksen aihe oli se, ettei koiran perässä vilistänytkään fretti, vaan kani. 

~~ 10. luukku ~~
(2010)

Niin paljon kuin Riesan hyvinvoinnin eteen teinkin töitä, huomasin kuitenkin melko nopeasti, etteivät ihminen ja koira voineet mitenkään korvata yhdyskuntaeläimen lajitoveria. Ei vaikka kani pääsi ulkoilemaan paljon ja sai viettää paljon aikaa ihmisten seurassa. 

Joten arvata saattaa miten siinä kävi. Riesa oli muuttanut meille vuodenvaihteen tienoilla. Kevättalvella 2010 päätin kastroida Riesan voidakseni hankkia sille lajitoverin. Ressi, pieni pääsiäispupu saapui kiirastorstai-iltana. 

Ensimmäisten vuorokausien aikana tuntui siltä, että olin tehnyt emämunauksen. Nuori, kastroitu uroskani kävi pienen tyttökanin tapaamisesta niin kierroksilla, ettei se olisi antanut sen olla rauhassa hetkeäkään. Pääsiäisen pyhien aikaan ehdin olla kanien kanssa kotona paljon ja totutella niitä toisiinsa. Kun en ehtinyt niitä vahtia, ne piti kuitenkin vielä jättää erilleen toisistaan. Ei mennyt kuitenkaan kauaa kun tilanne rauhoittui, osansa siihen teki pienen, mutta sitäkin pippurisemman neitokaisen luonne.

Muutaman kerran kokeilin koiran ja kahden kanin lenkittämistä yhtä aikaa ja tulin siihen tulokseen, että se ei toimi, ei mitenkään päin. Jos Zeus ja Riesa lähtivät vasemmalle, lähti Ressi oikealle ja päin vastoin. Siispä kanien lenkittäminen jäi pois arjestamme. Sen sijaan ne saivat ulkoilla aidatulla pihalla sitäkin enemmän. Kanien luonteissa ja käyttäytymismalleissa oli myös eroja. Riesa oli ollut aina hyvin päiväaktiivinen meidän elämänrytmimme mukaan, mutta Ressi oli enemmän yöeläjä. Riesa kävi nätisti vessassa, Ressi puolestaan rakasti vessalaatikon sisällön levittämisestä. Sillä oli jatkuva tarve päästä kaivamaan ja ruopimaan erityisesti yöaikaan. Siinä mielessä olin vähän armoton kaninomistaja, että yöaikaan kaivaminen oli kielletty. Siispä heräsin ja kielsin kania aina kaivamasta yöllä vessalaatikossa. Aika nopeasti Zeus oppi saman ja  kun aikaa kului, minun ei tarvinnut enää öisin käydä kania komentamassa vaan Zeus teki sen puolestani. Aikaa se otti ja kärsivällisyyttä vaati, mutta jossain vaiheessa vessapelletit ja purut alkoivat pysyä laatikossa eikä niitä tarvinut useampaan kertaan päivässä siivota takaisin laatikkoon. Sisällä kaivamista jouduin rajoittamaan, mutta ulkona sitä sai tehdä niin paljon kuin halusi. Eikä vuokranantajalta tullut kysyttyä, että haittaako jos piha nurmi ei ole ihan entisenlainen. Luvankin olin vuokranantajalta tainnut saada yhden kanin ottamiseen. Saattaa olla, että en tullut maininneeksi sitä, että kaniaitaukseen oli ilmestynyt toinen kani. 

~~ 11. luukku ~~
(2010)

Vanha tarina kertoo lumisesta talvesta pohjoi-Suomessa, rauhallisesta hetkestä keittiön pöydän ääressä ja radiossa soivasta Sylvian joululaulusta. 

... ja etnanpa kaukaa mä kauniina nään...

Sama tarina kertoo ääneen lausutusta ajatuksesta joka meni kuta kuinkin näin.

"Etna olisi ihan loistava nimi punaiselle kääpiöpinserille, mutta minulle ei koskaan tule punaista kääpiöpinseriä." Olipa harmi, että siinä oli menossa loistava nimi ihan hukkaan. 

Olin jo hyvän aikaa tiennyt, että meille muuttaisi toinen kääpiöpinseri, tällä kertaa black and tan narttu. Varaus oli tehty ja pentuja odoteltiin maailmaan. Ne eivät vain koskaan syntyneetkään. 


Kukaan ei olisi voinut uskoa, että vain vajaa viisi kuukautta jouluna äänen lausutun ajatuksen jälkeen, minulla todella oli punainen kääpiöpinseri nimeltään Etna. Ei ihan omana kuitenkaan, ei vielä muutamaan vuoteen. 

Etna saapui Suomeen vasta lähemmäksi kolmen kuukauden iässä, syynä tähän Islannissa purkautunut tulivuori, joka pysäytti koko Euroopan lentoliikenteen. Suomeen saavuttuaan se asettui taloksi, kulki päivittäin mukana töissä, arjessa ja elämässä. Uusia asioita tulee usein katseltua vaaleanpunaisten linssien läpi ja niin oli tälläkin kertaa. En ensi alkuun osannut olla huolissani, vaikka pentu suhtautui vieraisiin hyvin pelokkaasti ja varautuneeksi. Kohdattuaan yhden kämppiksistäni se lähti huutaen juokemaan karkuun, ihmettelin vain, että mitä se säikähti.

Etna oppi hyvin nopeasti sosiaalisia taitoja työelämässä, se rakasti pentuja, mutta kun ne kasvoivat "liian vanhoiksi" se ei enää pitänyt niistä. Oli myöskin jännä seurata sitä isossa laumassa, jossa se hyvin taitavasti pyöritteli aikuisia kultaisia noutajia miten tahtoi. "Työyhteisön" ulkopuolella se tuntui kuitenkin olevan sosiaalisesti täysin taidoton,  ei osannut leikkiä tai kohdata toisia koiria ollenkaan. Vieraisiin ihmisiin se ei ottanut omatoimisesti kontaktia lainkaan.

Oli kuitenkin muitakin asioita, joita en voinut kuin ihmetellä. Toisinaan asiat menivät paremmin kuin hyvin, toisinaan eivät sinne päinkään. Miten vähän silloin vielä tiesinkään, mitä tulevat vuodet toisivatkaan tullessaan. Pentu aika ei ollut missään nimessä pahinta aikaa, mitä me yhdessä elimme. Painajainen oli vasta alkamassa, mutta se ei suinkaan ollut tämän joulukalenterin aihe.

~~ 12. luukku ~~

(2010)

 Reilun puolen vuoden aikana elämääni oli ilmestynyt kolme uutta elätettävää. Zeuksen ja Etnan kanssa käytiin tokoilemassa säännöllisen epäsäännöllisesti. Riesa ja Ressi olivat vallaneeet makuuhuoneeni niin, että niiltä oli rajattu pääsy vain sänkyyn. Minulla ei ollut sydäntä pitää niitä pieneen kanin häkkiin suljettuna, siispä omassa makuuhuoneessani ei juuri muuta ollutkaan kuin sänky ja turvallinen aitaus kaneille. Ne pääsivät myös ulkoilemaan aidatulle kotipihalle säännöllisesti ja rakastin seurata sitä, miten ne ottivat kaiken saamansa tilan sujuvasti haltuun, nauttien sydämensä kyllyydestä mahdollisuuksistaan liikkua. 

Jostain syystä olin jatkanut netissä kanien myynti-ilmoitusten seuraamista ja kun sellaista erehtyy tekemään käy herkästi niin, että sitä löytää jotain sellaista mitä ilman ei usko pärjäävänsä. Niin alkoi tarina kanilauman kolmannen jäsenen kohdalla. Ennen kesäkuun puoltaväliä syntynyt Rilla saapui kotiimme 8 viikkoa myöhemmin. Riesa otti uuden tulokkaan avosylin vastaan, Ressi puolestaan teki kaikkensa osoittaakseen, ettei Rilla ollut tervetullut. Jouduin jakamaan kaniaitauksen kahtia, kun vaikutti siltä, ettei Rillaa neljäkuukautta vanhempi Ressi yksinkertaisesti hyväksyisi Rilla laumaan ikinä. Tein kaikkeni sen eteen, että lauman särmän hioutuisivat pois, kanit saivat tehdä tuttavuutta puoluueettomalla maaperällä ja ulkoilla pihalla yhdessä. Valvomatta ollessaan ne piti kuitenkin erottaa aina aidalla toisistaan. 


Jälleen kerran ehdin miettiä sitä, että olinko tehnyt virheen, kun sopua ei tuntunut löytyvän. 

 ~~ 13. luukku ~~

(2010)

Joskus shokkihoito toimii paremmin kuin mikään muu. Siispä päätin kokeilla sitä tiedostaen että vaihtoehtoja oli tasan kaksi. Se joko toimisi, tai sitten se ei toimisi. Ja niin kotiin muutti neljäs kani, suklaan ruskea ranskanluppakorvakani Rintintin. Shokkihoito ei ollut ainoa syy neljännen kanin hankinnalle, mutta yksi hyvä perustelu lisää sille, miksi se oli tarpeen. Toinen hyvä syy oli se, että minä yksinkertaisesti tarvitsin suklaanruskean kanin, ja koska sellaisen työpaikan kautta sain itselleni järjestettyä, niin eihän sitä mahdollisuutta voinut olla hyödyntämättä. 


Ja shokkihoito todella toimi. Toin tuoreimman tulokkaan koti heti, kun se tuli luovutusikään. Pakkasin kaikki kanit kuljetusboksiin ja annoin niille vähän möykkyistä kyytiä. Tämän jälkeen kippasin kanit boksista nurmikolle ja päätin katsoa mitä tapahtuu. Kun kanit selvisivät ensi järkytyksestä huomasi Ressi heti "tunkeilijan", sen reviirille ilmestyneen jättiläisen. Se teki heti mielipiteensä selväksi, mutta jätti ei ollut sitä huomaavinaankaan. Ressi hämmentyi siitä niin paljon, että se unohti sen, ettei Rillakaan ollut tervetullut ja tämän yhden möykkyisen kyydin jälkeen kanilauma hitsautui lujasti yhteen. 

Aika kauan pysyi kasvanut kanilauma salassa vuokranantajalta, mutta paljastui kuitenkin lopulta. Ulkoilutin kaneja ihan avoimesti aidatulla pihalla ja vuokranantaja asui naapurissa. Kun vuokranantaja sitten kerran hämmästyneenä kysyi, että mites kaneja on noin monta kun yhdestä oli puhe, totesin vain, että ne ovat lisääntyneet.

Mitäpä sitä olisi siihen voinut sanoa, vuokranantajakaan. 
Eikä muuten sanonut. 


~~ 14. luukku ~~

(2011)

Elämä oli asettunut mukaviin uomiin ja virtasi eteenpäin omaan tahtiinsa. Koiria oli kaksi, joista ensimmäisen kanssa ei haasteita juurikaan ollut ja toisen kanssa sitäkin enemmän, heti kohta potenssiin kymmenen. 

Kanit elivät elämäänsä, ihan niin kuin mekin teimme, sopuisasti kimppakämpäsämme. Aika aikaa kutakin, sanotaan ja niinpä muuttaminen tuli ajankohtaiseksi keväällä 2011. Siitä lähtien kun olin noussut siivilleni olin lentää liihotellut sinne ja tänne. Pieni välilasku tuntui tarpeelliselta ja päätin lähteä ottamaan elämään uutta vauhtia lapsuudenkodin kautta. Olen kiitollinen vieläkin, että se tehtiin minulle mahdolliseksi. 

Kanit elivät elämänsä kesää, viettäen paljon aikaa isossa ruohottuneessa multakasassa, joka oli aidattu niitä varten. Siellä ne saivat paistatella päivää, kaivaa sydämensä kyllyydestä ja syödä tuoretta ruohoa ja rikkaruohoja niin paljon kuin jaksoivat. Yöksi ja työpäivien ajaksi ne suljettiin aina pupulaan, josta puolet oli piharakennuksen varastohuoneessa ja toinen puoli katetussa ja pohjiaan myöten verkotetussa ulkoaitauksessa. Ne pääsivät kulkemaan ulos ja sisään halunsa mukaan seinässä olevasta pienestä kulkuaukosta. 

Mikään ei viitannut siihen, että kesä jäisi yhden kanin viimeiseksi kesäksi. Niin kuitenkin kävi. Olin iltayöstä ottanut kanit juoksutusaitauksesta kiinni ja siirtänyt turvalliseen pupulaan yöksi. Seuraavana päivänä Rintintin löytyi pupulasta kuolleena. Ulkoisesti siitä ei löytynyt mitään kuoleman selittävää syytä. Syystä tai toisesta sen elämän kestoksi oli tarkoitettu vain vuosi. 


~~15. luukku ~~
(2011)
Zeuksen ensimmäiset jälkeläiset syntyivät elokuussa 2010. Rehellisesti sanottuna minua jäi jälkikäteen niin paljon harmittamaan että en ottanut tuosta pentueesta narttua itselleni, että tiesin etten anna saman vahingon tapahtua uudestaan. 

Enkä antanut, Zeuksen toiset jälkeläiset syntyivät 15.9.2011 ja heti oli selvää se, että toinen syntyneistä narttupennuista muuttaisi meille ja niin myös tapahtui. 


Etna otti pennun heti avosylin vastaan. Niin paljon kuin sen kanssa olikin jo reilun vuoden aikana ollut ongelmia ja haasteita, oli minulle päivän selväksi käynyt myös se, ettei sen pitäisi koskaan tehdä pentuja. Ei koskaan. Siitä huolimatta että se rakasti pentuja ylikaiken ja olisi luonteen heikkouksiaan lukuunottamatta ollut ihan huikea emokoira. 

Etnan ongelmien myötä haave siitä, että aloittaisin kääpiöpinsereiden kasvattamisen oli hiipumassa pois.  Tässä vaiheessa kävin vielä kovaa kamppailua itseni ja muiden kanssa sen suhteen, että vertasinko minä vain Etnaa liian hyvään koiraan. Oliko suurin osa ongelmista vain minun korvieni välissä, vai saattoiko oikeasti olla niin, että Etnassa oli jotain lähtökohtaisesti ihan pielessä. 

Adjan muutaminen meille antoi taas tilaa niille ajatuksille, että kasvatustyön aloittaminen saattaisi kuitenkin olla mahdollista. Jotain Zeuksen ja Adjan kasvattaja oli kuitenkin saanut iskostettua minun ajatuksiini ja se jokin oli jotain sellaista, ettei kasvattamista koskaan pitäisi tehdä pelkän kasvattamisen vuoksi.

Myös Adja kulki luovutusikäisestä lähtien mukanani joka päivä töissä, kyläili paljon ja kulki mukanani kaikkialla. Sen pentuaikana elin todeksi sitä arkea, jossa pieni, pitkillä lenkeillä väsynyt pentu sujautettiin takin sisään tai hupparin taskuun nukkumaan siihen asti että virtapankki oli taas ladattu täyteen. Itse asiassa, aloin ihan Adjaa varten lenkeillä käyttämään vyötä takin päällä niin, että kun sujautin pennun takin kauluksesta sisään, se asettui sopivasti vatsan päälle, etsi sopivan asennon ja nukkua tuhisi tyytyväisenä lämpimässä sylissä.

 

Etna otti Adjan omakseen hyvässä ja pahassa. Zeus puolestaan loukkaantui verisesti, kun toin Adjan kotiin. Itseasiassa se oli tehnyt saman asian jo silloin, kun hain Etnan. Zeus oli mukana sillä reissulla ja kun se näki, että nostin Etnan kuljetusboksiin autoon, kieltäytyi Zeus hyppäämästä sinne. Yksinkertaisesti sen kuulo ja ymmärrys lakkasivat toimimasta, kun komensin sen autoon. Oli ilmeistä, että jos Etna lähtisi mukaan, Zeus jättäytyisi kotimatkalta pois. No loppujen viimeksi vaihtoehtoa ei ollut. Nostin Zeuksen autoon ja kotimatka alkoi. 

Adjan kanssa puolestaan kävi niin, että Zeus oli täysin huumorintajuton Adjan suhteen. Kaikki mitä pentu teki oli inhottavaa ja ällöttävää. Sen kanssa ei voinut jakaa leluja, leikkiä, sen vieressä ei voinut syödä, eikä pennulla ollut mitään asiaa mennä nukkumaan Zeuksen viereen. 

Ja minua, niin. Minua Zeus ei ollut näkevinäänkään.

Zeuksen mielenilmauksesta huolimatta Adja oli tullut jäädäkseen. 


~~ 16. luukku ~~
(2012)
Joskus elämä yllättää tavalla, jota ei ole osannut yhtään odottaa. Minulle se kävi kesällä 2012 niin, että yksi kaksi yllättäin kaneja käsitellessäni huomasin, että Ressi imettää. Sen täytyi tarkoittaa sitä, että sillä on poikanen jossakin, ja siitä minulla ei ollut ollut pienintä aavistustakaan. 

Etsintä tuotti tulosta ja sen jälkeen elämä heittikin sitten häränpyllyä pahemman kerran. Löysin pupulan kopista lihavimman kaninpoikasen jonka olin koskaan nähnyt. Siitä asti, kun olin kaneista aikuisiällä haaveillut olin aina halunnut mustan pystykorvaisen kanin, jonka nimeksi olisi tullut Harmi. Syystä tai toisesta en koskaan sellaista löytänyt ja kun kanilaumaan oli haasteiden ja neljännen tulokkaan jälkeen vihdoin löytynyt harmonia, olin päättänyt unohtaa koko asian. 


Siinä sitä kuitenkin oltiin tilanteessa, jossa pidin käsissäni mustaa kaninpoikasta, jota ei olisi edes pitänyt olla olemassa. Lausuin hämmennyksissäni äänen, että "siis tämän on ihan järkyttävä plösö". Ja vaikka miten sen jälkeen yritin nimetä poikasen Harmiksi (se olisi todella ollut nimensä veroinen, sillä sen löytymisestä ei muutamiin seuraaviin päiviin ollut mitään muuta kuin pelkkää harmia), ei siitä tullut mitään. Plösö mikä plösö ja Plösöksi se sai jäädä loppu elämäkseen. 

~~ 17. luukku ~~
(2012)

Heti kun oli mahdollista tuli ajankohtaiseksi Plösön kastroiminen, että se saisi jäädä kotiin lauman jatkoksi. Koskaan, ei koskaan kahden kastroidun uroksen välille tullut minkäänlaista kahinaa. Riesa eli elämäänsä lauman vanhinpana ja Plösö nuorimpana. Tytöillä Ressillä ja Rillalla taas alkoi satunnainen kahakointi heti sen jälkeen kun löysin Plösön ja jouduin tekemään muutamia muutoksia pupulaan. Niistä kuitenkin onneksi selvittiin ja kanilauma sai jatkaa elämäänsä yhdessä. Plösöstä elämänalustaan huoliamatta Plösöstä kasvoi oikein komea ja sopusuhtainen kaninuorukainen.

 

Yllä kuvissa lauman nuorimmaiset hörökorvat. 

Kumpikin vielä onnellisen tietämättöminä siitä, että asuisivat jonkin ajan kuluessa saman katon alla pienessä kaksiossa. Kummasti sopu antoi sijaa niin, että kolme koiraa ja neljä kania, sekä allekirjoittanut mahtuivat opiskelukämppääni asumaan ilman sen suurempaa sotatilaa. Koirat kulkivat välillä koulussa mukana, mutta enimmäkseen nelijalkaiset viettivät aikaansa kotona, kun minä kävin suorittamassa opintoja. Kotona ollessani asunnon neliöt olivat tasapuolisesti kaikkien käytössä, kanit ja koirat elivät sulassa lovussa keskenään. Valvomatta ne eivät kuitenkaan koskaan jääneet samaan tilaan, vaan poissaollessani koirien ja kanien väissä oli aina kaksi aitaa, estämässä lähemmät kontaktin otot. 

~~ 18. luukku ~~
(2014)

Elettiin kevättä 2014, pupulassa oli jatkunut Plösön syntymää seuranneen kahinan jälkeen pitkään seesteisen rauhallinen olotila. Eräänä aamuna pupulaan mennessäni huomasin, että jokin oli saanut tyttöjen Ressin ja Rillan välit kiristymään. Yrityksestä huolimatta rauha ei enää palannut pupulaan, enkä keksinyt muuta ratkaisua kuin eristää Rillan laumasta. Se pääsi kuitenkin päivittäin poikien kanssa seurustelemaan juoksutusaitaukseen, joten ei se ihan yksinäiseksi päätynyt kuitenkaan.

Sisarellani oli edelleen Riesan velipoika Veeti kani ja hän päätti kastroida kanin niin, että se saisi jatkaa elämäänsä yhdessä Rillan kanssa. Toteutuksessa pääsimme niin pitkälle, että Veeti ehdittiin kastroida, mutta ilo siitä jäi ensialkuun hyvin lyhyeksi, kun Rillan elämä äkillisesti päättyi jo Veetin kastroimista seuraavana aamuna.


Muutoksen tuulet puhalsivat pupulassa. Kastroitu Veeti sai muuttaa pysyvästi kanilauman jatkoksi, kun ne saivat veljensä Riesan kanssa arvojärjestykysymykset ratkaistua. Plösö ei kuitenkaan ilahtunut uudesta tulokkaasta, vaan väisteli ja vältteli sitä ensi alkuun parhaan taitonsa mukaan, kunnes lopulta tottui tilanteeseen. Kevään edetessä huomasin Riesasta, että se ei voinut enää hyvin ja päädyimme sen kohdalla lopetukseen melko nopealla aikataululla. Jo toisen kerran samana keväänä kanilauma pieneni neljästä kolmeen. 


Vanhan kansan sanonta siitä, että "ei kahta ilman kolmatta" valitettavasti piti paikkansa tälläkin kertaa. Kevään vaihtuessa kesäksi ja kesän ehdittyä pidemmälle, menehtyi äkillisesti kanilaumasta jo kolmas kani. Tällä kertaa lähtövuorossa oli siskoni Veeti kani. 

 

Jäljelle jäivät yhtäkkiä tyhjältä tuntuvaan pupulaan enää jämälauman viimeiset kanit, Ressi poikansa Plösön kanssa. 

~~ 19. luukku ~~ 

(2014 - 2017)

Kesän -14 jälkeen saimme elää kolme ihanan seesteistä vuotta, ilman sen suurempia murheita. Jämälauma  säilyi jämälaumana, ja jossakin vaiheessa kävi niin, että pupulan ympäriltä tuli siivottua juoksutusaitaus pois ja kanit saivat alkaa valvotusti ulkoilemaan koko pihan alueella, laajentaen reviiriään pikkuhiljaa aina vain laajemmaksi ja laajemmaksi. 

Myös koirien kanssa oli meneillään kohtalaisen seesteinen aika, Etnan elämä oli sterkkauksen jälkeen muuttunut vähän helpommaksi ja tasaisemmaksi, vaikka ei siitä hyvää koiraa tullut vielä silloinkaan, vähän parempi kuitenkin. 

Muutimme tammikuussa -16 vanhaan paritaloon asumaan ja sen myötä Ressi ja Plösö pääsivät muuttamaan pupulasta sisätiloihin. Ulkoilemaan ne pääsivät kuitenkin säännöllisesti takapihalle, ja kotona ollessani niillä oli käytössään koko asunnon lattiapinta-ala. 


Vuodesta 2017 tuli suurten surujen vuosi, saimme kuitenkin elää elokuulle asti näistä suruista mitään tietämättä. Pientä enteilyä siihen saattoi antaa Plösön sairastuminen, mutta asiaansa paneutunut eläinlääkärin keksi konstit ja kani saatiin toipumaan ennalleen. Pian tämän jälkeen sairastui kuitenkin jo korkealla iällä ollut Ressi, eikä sen kanssa ollut mitään tehtävissä. 

Vain kolme päivää myöhemmin oli vastassa sitäkin suurempi suru. 

Oli tullut aika jättää hyvästit toisenkin lauman vanhimmalle. Ensimmäiselle ihan omalle koiralleni, Zeukselle. Vieläkään sanat eivät riitä selittämään sitä, miten epäreilulta se tuntui. Että kun saat haudattua maan poveen ensimmäisen, niin jo kohta toinen loukaantuu niin vakavasti, että käytännössä mitään todellista varmaa toipumisen mahdollisuutta onnettomuudesta ei ollut. 

Vaihtoehtoja oli kaksi, mutta minulle ja Zeukselle mahdollisia vaihtoehtoja vain yksi. Kuukaudenkin eläminen häkkilevossa vahvasti lääkittynä koiralle, joka oli tottunut olemaan aina ja kaikessa mukana ei ollut vaihtoehto, etenkään kun toipumisen ennustetta ei voitu varmaksi luvata. Oli mahdollista että operoinnin ja kuntoutuksen jälkeen halvautunut takapää lähtisi toimimaan oikein ja yhtä suuret mahdollisuudet ettei näin tapahdu. 

Ensimmäisen kerran reiluun kymmeneen vuoteen konkretisoitui se asia, mitä olemme näille rakkaillemme velkaa. Olen surrut jokaisen lemmikkini elämän päättymistä, pienimpienkin elämien. Tällä kertaa tämä suru ja luopumisen tuska tuntuivat repivän minut rikki.



Jäljelle jäi suunnaton suru ja huoli siitä, miten loppujen kanssa käy. Miten selviää koko ikänsä äitinsä helmoissa viihtynyt Plösö. Miten reagoisivat koko elämänsä Zeukseen tukeutuneet Etna ja Adja, kun supersankari poistui niin äkillisesti niiden elämästä. 

Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin elää hetki kerrallaan ja katsoa mitä huominen tuo tullessaan. 

~~ 20. luukku ~~
(2017 - 2019)
Ajattelen, että oikeastaan vasta Zeuksen kuoleman jälkeen Adja alkoi aikuistua. Siihen asti se oli elänyt ikuisen pennun elämää luottaen siihen, että kaikki asiat hoidetaan sen puolesta. Laumanvanhimman kadottua tyttöjen elämästä, joutuivat ne vähän hakemaan paikkaansa uudelleen. Yllätyin kuitenkin siitä, miten nopeasti tyttöjen elämä asettui uusiin uomiin Zeuksen kuoleman jälkeen. Elämä jatkui, vaikka lauman luontainen (koira)johtaja olikin pois. 

Plösö sai elää ainoana kanina äitinsä kuoleman jälkeen vielä reilun vuoden ja seitsemän kuukauden ajan. Ensi alkuun oli sydäntä särkevää, miten se kävi etsimässä Ressiä ympäri asuntoa. Kun aikaa kului, se joutui toteamaan, että yksin tässä ollaan ja parempi olla yksin yhdessä, kuin ihan yksin. Aikaisemmin hyvinkin omassa ja etenkin äitinsä seurassa viihtynyt Plösö alkoi hakea seuraa myös minusta. Rajatulla alueella se oli aina kun olin poissa kotoa, mutta muutoin koko asunto oli sen käytössä ja sään salliessa ovi ulos aina auki. Plösö ulkoili kesät talvet. Välillä ihan vain omalla aidatulla takapihalla spurtteja ottaen ja ilohyppyjä loikkien. 


Se eli niin onnellista yksinäisen kanin elämää, kun vain pystyin sille tarjoamaan. Siihen asti, että rakkaus jälleen punnittiin ja oli aika pitää kiinni siitä lupauksesta, jonka olen jokaisen lemmikkini kohdalla tehnyt. Minun takiani niistä yhdenkään ei tarvitse jatkaa elämäänsä kärsien. 

Saatettuani Plösön viimeiselle reissulleen minä kirjoitin seuraavan tekstin. 

Mietin aikaa, mennyttä ja tulevaa. 
Kuluneita vuosia, yhtä unelmaa.
Aikanaan jo tiesin sen, 
seuraa unelmia hetket kyynelten.
En luvannut paljon, sen verran vain,
että kun emme enää rinnakkain
jaksa tietämme käydä eteenpäin
minä kannan sinua sylissäin.
Niin lähdimme matkaan viimeiseen, 
sait nukahtaa syliini lämpöiseen. 
Minä katselin siitä rajalta,
oli edessä valo ja varjoja.

Ja näin kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen,  keväällä 2019 meitä oli jäljellä vähemmän kuin koskaan. Samana keväänä ilmestyi kaneistani kertoneen blogin toistaiseksi viimeiseksi jäänyt teksti. Mitään lisättävää ei enää ollut. 


Kaneja ei enää ollut ja niin ollen Kertomuksia kaninkolosta hiljeni. Koti hiljeni entisestään, elämä ja arki kuitenkin Etnan ja Adjan kanssa jatkui. 

~~ 21. luukku ~~

(2019)  

Hiljaiseksi oli käynyt keltainen talo, vaikka tarvittaessa kyllä kahdesta kääpiöpinseristä lähti meteliä talon täydeltä. Ne olivat kuitenkin vuosien aikana tottuneet siihen, että ovista kuljin pääasiassa vain minä, eivätkä ne tehneet siitä mitään sen suurempaa numeroa. 

Kotiin tullessani päästin ne yleensä heti takapihalle pissalle ja lenkille lähdettiin heti kun olin siihen valmis. Adjalla oli hoidettu autoimmuunisairautta, ensin oireiden mukaisella hoidolla ja sen jälkeen ylläpito lääkityksellä tilanne oli saatu tilanne jonkinlaiseen hoitotasapainoon. 

Elettiin syksyä 2019 ja liikkeelle oli laskettu julkinen salaisuus siitä, että taloon oli tulossa uusi pentu. Vuodesta 2007 lähtien olin ajatellut ja ääneenkin sanonut, että kääpiöpinseri tulee olemaan minulle vain "välikoira" eli pieni kaveri kahden saksanpaimenkoiran välissä. Kukapa olisi arvannut, että sitä "välikoiraa" kestäisi kolmen kääpiöpinserin verran, niin kuitenkin kävi. 

Mutta kuten ehkä muutamaan kertaan olen täällä blogissa tullut ajatuksiani ilmaisseeksi, niin jälleen ilmoilla olivat muutosten tuulet. 

Muistan vieläkin, vajaa kymmenkunta vuotta sitten, yhden kääpiöpinserin ja kanin omistajana luin koiramme lehteä ja näin siellä jotain sellaista josta tiesin heti, että tuollaisen minä joskus haluan. Itse asiassa niitä asioita taisi siinä lehdessä olla kaksi, mutta toisen suhteen vuosien mittaa hieman viisastuin. Ensimmäisen suhteen aloitin hitaanlaisen tiedon keräämisen ja opiskelun, vahvistaakseni mututuntumaani siitä, mitä oikeastaan haluan ja miksi. 

Kuten joku meidät tunteva ehkä jo tietää, kyseessä ei ollut saksanpaimenkoira, ei enää siinä vaiheessa. Paimenkoira kuitenkin ja tsekkiläinen sellainen. 

Teini-ikäisenä olin jo päättänyt, että seuraavan saksanpaimenkoirani nimeksi tulee Undis, sitä seuraavaa saksanpaimenkoiraa ei vain ole tullut, eikä ehkä koskaan tulekaan. 

Undis sen sijaan tuli, joulukuussa 2019.

Siinä samalla tuli lunastettua se itselleni tehty lupaus, jonka aikoinaan opiskelupaikkakunnalla asuessani tein. Sen meni jotenkin niin, että saan hankkia seuraavan koiran sitten kun

 joku nykyisistäni on tottelevaisuus valio, 

Etnan ongelmat ovat hallinnassa, 

olen yli 30

tai 

kun koiria on enää kaksi jäljellä. 

Undiksen tultua kotiin, talo oli taas täynnä elämää, Etna rakastui uuteen tulokkaaseen heti ja olisi rakastanut sen vaikka rikki, jos olisi saanut. Adjaa puolestaan inhotti ja kuvotti, se oli ihan kuin oma isänsä aikoinaan. Eikä vilkaissutkaan Undikseen päin ja taisi vähän vihoitella minulle(kin). Niin paljon, kuin Adja yrittikin olla näkemättä Undista, se kadonnut. Jälleen kerran uusi tulokas oli tullut jäädäkseen. Seuraavan vuoden helmikuussa Suomeen oli rantaunut jotain muutakin, ja valitettavasti tämäkin tulokas oli tullut jäädäkseen. 

 ~~ 23. luukku ~~

(2020 - 2021)

Saattelin Adjan viimeiselle matkalleen päivälleen kolme vuotta Ressi-kanin kuoleman jälkeen. Jonkin aikaa Etna kävi tarkistelemassa löytäisikö Adjan kotiin tullessamme nukkumasta, mutta ei mustuainen siellä enää ollut. Undis puolestaan ei Adjan poistumiseen tainnut reagoida näkyvästi mitenkään. Ihmeen soljuvaa oli vanhan ja nuoren yhteiselo. Etna osasi pitää puolensa hyvin ja pääasiassa Undis kyllä kunnioitti Etnan arvovaltaa ehdoitta.

Etna saattoi hakea luun vaikka Undiksen suusta, eikä Undis sanonut mitään. Toki huolehdin, että kummallakin oli syömisrauha jos kyseessä oli herkkuluut. Ikäerosta ja koosta huolimatta koirat lenkkeilivät pääasiassa yhdessä. Etna ei tietenkään kylmästä ja märästä niin välittänyt, mutta ei se oikeastaan halunnut jäädä yksin kotiinkaan. 

Pohjoisen reissuihin varauduttiin niin, että Etnaa varten oli reppu mukana, minne se oli helppo sujauttaa heti, kun siltä tuntui. Oikeastaan vasta viimeisen syksyn aikana rupesi Etnasta huomaamaan sen, että askel alkoi hieman hidastua ja painaa. Viimeisen elinvuotensa aikana se sai myös satunnaisesti muutamaan kertaan ihmeellisiä kohtauksia joille ei löytynyt selkeää syytä ja jotka se aavisti etukäteen. Ensin koko koira meni ihan jäykäksi ja sitten täysin toispuoleiseksi. 

Kohtauksen aavistaessaan se ryntäsi suoraan syliini hakeakseen ja saadakseen minusta turvaa.

"Niin kauan kun minä jaksan Etnaa hyvin hoitaa ja niin kauan kuin sen on hyvä olla ja sillä on enemmän hyviä kuin huonoja päiviä, niin kauan se saa elää. Jos yksikin näistä asioista muuttuu, sen ei enää tarvitse." Niin minä vuosia sitten lupasin ja syksyn 2021 mittaa joulukuuhun mennessä keskimmäinen asioista muuttuu. Etnan ei ollut enää hyvää olla, ja niin lunastettavaksi jäi jälleen se lupauksista vaikein. 

Onni oli se, että Etnan viimeiset elinpäivät olivat onnellisia, helppoja ja kauniita. Tavallisen hyviä, elämisen arvoisia. Niin hyviä, että sitä ehti jopa miettiä, että teinkö päätökseni sittenkin liian aikaisin. Tiesin kuitenkin myös sen, että yksikin huono päivä, vielä yksikin kohtaus jossa Etna menettäisi kehonsa hallinnan olisi liikaa. En halunnut sen enää koskaan joutuvan tilanteeseen, jossa se ei saisi minusta kaipaamaansa turvaa.

Salainen haaveeni oli, että Etna olisi saanut elää niin vanhaksi, että olisin nähnyt sen kokonaan valkoisena. Tämä toive ei koskaan ehtinyt toteutua. 

Lopulta kaikkien vuosien jälkeen kääpiöpinserit lepäsivät taas kaikki yhdessä.

Jäljelle jäi Undis, vain Undis ja minä.

~~ 24. luukku ~~

Joulukortti kuvia vuosien varrelta, 
~ Zeus 2008 ~




~ Jouluna 2010 Zeus ja Etna ~


 ~ Joulu 2011 ~

       
                          Riesa, Zeus, Etna ja Adja                           Adja ja Riesa


~ Joulu 2015~
Adja, Zeus ja Etna



~ Joulu 2016 ~



~ Joulu 2017 ~
Laumanvanhin oli poissa




~ Joulukuvat 2018 ~





Joulun aika 2019 ~
Lauma sai uutta vahvistusta kun Undis tuli kotiin. 




~ Joulu 2020~
Yksi oli taas laumasta pois, kaksi jäljellä. 
Etna ja Undis talven ihmemaassa pohjoisessa.




Joulu 2021
Varsinaista joulukuvaa ei tullut otettua ollenkaan, Etnan elämän päättymisestä oli kulunut vain vähän reilut kaksi viikkoa jouluun mennessä. ~



~ Joulu 2022 ~

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2023!